Evil Withinin kolmas ja viimeinen lisäosa The Executioner vie pelin päätökseen laittamalla pelaajan piikkilankavasaraa heiluttavan Keeperin verisiin saappaisiin. Jos ihan tarkkoja ollaan, pelattavana on STEMiin kadonnutta tytärtään etsivä isä, joka seikkailee Keeperin ruumiissa. Keeperiin tutustuttiin jo pääpelissä, ja kyseinen korsto teki ainakin itseeni tuolloin vaikutuksen.
Harvoissa peleissä päästään pelaamaan pahiksella, ja tämän mittakaavan hirviöllä tuskin koskaan. Executionerissa heitetään hyvästit pääpelissä harrastetulle hiippailulle ja rynnitään eteenpäin jättiläisen voimilla varustettuna sekä kylvetään tuhoa. Vihollisilta ei enää tarvitse yrittää piiloutua, tai muutenkaan taktikoida eikä suunnitella etenemistään. Päinvastoin: päälle puskevat hirviö- ja mörkölaumat hoidellaan vasaraa heiluttamalla, murskaamalla ja paiskomalla pirulaisia pitkin seiniä.
Myös persoona on vaihtunut kolmannesta ensimmäiseksi, ja tämä vaikutti ainakin oman pelikokemukseni immersioon positiivisesti. Kyllähän Keeperinä _oleminen_ on ihan toista, kuin pelkkä hahmon liikuttelu. Keeper on hitaanpuoleinen, mutta valtavan voimakas, ja vasarassa on tehoa kuin sonnilaumassa. Pelaaminen on hyvin simppeliä: hakataan vihollisia ja poimitaan näiden tiputtamia tokeneita, joilla voi lunastaa päivityksiä esimerkiksi nopeuteen, puolustukseen tai vasaraan. Vaihtelua pyritään hakemaan vuorottelemalla yhteenottoja vihollislaumojen ja pääpelistäkin tuttujen pomojen kanssa, mutta kaikki pelissä käytävä taistelu kulminoituu lopulta jättivasaralla huitomiseen ja näyttävien lopetusliikkeiden, ”executioneiden” toistamiseen.
Voiman tunne on pelin alkupuolella huumaava, eikä tappeluista tahdo saada kyllikseen. Päiden räjähtelyllä ja verimössöllä herkutteluun kuitenkin kyllästyy harmillisen nopeasti. Lopulta maha täyttyy makeasta, ja puutuminen uhkaa. Kokonaisuudessaan The Executionerin kesto oli, kaltaiselleni hitaahkolle pelaajalle, noin neljä tuntia, ja jossain parin tunnin kieppeillä alkoi itsestäni jo tuntua siltä, että tämä on nyt kyllä nähty.
Kritisoin aikoinaan Evil Withiniä siitä, että kauhuelementti oli hukkunut jonnekin veren ja suolenpätkien alle. No, Executioner on vienyt tämän niin sanotusti seuraavalle levelille. Kehittäjät eivät ole säästelleet paukkujaan. Armotonta goremässäilyä on siis tarjolla.
Jälleen pahiksen maailma on synkkyydessään ja karuudessaankin kiinnostavampi kuin pääpelin geneerisen sankarin. Kerronnallisesti Executioner on suoraviivaisempi ja vähemmän sekava, kuin Evil Within. Tarina avautuu peliympäristöstä poimittavien kirjeiden ja muistojen myötä, ja epämiellyttävään olotilaan kannattaa tätäkin pelatessa varautua.
Peli onnistuu myös särkemään sen mielikuvan raivopäisestä vasaranheiluttajasta, jonka Evil Within Keeperistä tarjoili. Vaikka DLC:n ilmestyessä osasikin odottaa jonkinlaista syvempää taustatarinaa tälle hahmolle, ei kuitenkaan ihan osannut varautua traagiseen kuvaukseen epätoivoisesta isästä, joka on valmis vaikka repimään oman päänsä irti pelastaakseen lapsensa.
Kaiken kaikkiaan The Executionerista jäi hyvin kaksijakoiset fiilikset; pelaaminen totaalisen bad-assilla, vihollisiin nähden varsin ylivoimaisella hahmolla hirmuvasaroineen oli ensin älyttömän hauskaa, mutta alkoi tunnin – parin jälkeen tuntua tylsältä ja itseään toistavalta. Päättömän hirviön muuttuminen hyvinkin inhimilliseksi, tytärtään etsiväksi isäksi, söi myös osaltaan massateurastuksen iloa. Lopulta sitä vain tunsi sympatiaa Keeperiä kohtaan ja toivoi pelin päättyvän pian. Ja onnellisesti.
+ Keeperillä pelaaminen
+ Uusi näkökulma pääpeliin ja pomotappeluihin
+ Huumaava voiman tunne
Huonoa
– Ei juurikaan haastetta
– Keeper onkin inhimillinen
– Puutuminen parin tunnin pelaamisen jälkeen
