Kuten Flashbackin arvostelussa mainitsin, nostalgia on sairaus. Sen avulla on monia tuttuja sarjoja herätetty uudelleen henkiin, eikä samalta kohtalolta välty vanha NES-klassikko DuckTaleskaan. Tuohon aikaan Capcom kehitti Disneylle muitakin klassikoiksi nousseita pelejä, kuten Pelastuspartion ja Varjoankan. Yleistä Capcomin peleissä oli hiottu pelattavuus sekä tajunnan räjäyttävä musiikkiraita – vanhan DuckTalesin kuukentän teeman soidessa monella vanhalla naavaparralla valuu kyynel poskella. Allekirjoittanut kuuluu tähän kastiin.
Vauhtimesta hurjin on…
Alkuperäisversiossa tarina oli erittäin simppeli, Roope lähtee etsimään viittä kadonnutta aarretta kasvattaakseen omaisuuttaan. Samalla linjalla mennään vieläkin, mutta juoni saa lisäpotkua kun retken tarkoitusta tarkennetaan, ja ääninäyteltyjen välianimaatioiden avulla avataan monia asioita jotka olivat ennen epäselviä, kuten syy miten Roope pystyy hengittämään kuussa. Tarinasta löytyy Ankronikkamaista seikkailuhenkeä joka huokusi tuolloin lähetetystä TV-sarjasta, ja suurin syy tähän löytyy piirrossarjamaisesta grafiikasta sekä alkuperäisten ääninäyttelijöiden paluusta ankkojen ääniksi. 93-vuotias Alan Young ja kumppanit tuovat eloa ankkoihin, mutta dialogin käsikirjoitus jättää todella vähän tilaa huikeille ääninäyttelysuorituksille. Tämä on harmi, nimittäin dialogia löytyy pelistä paljon, ja se katkoo lähes jatkuvasti pelaamista.
Klikkauksella suuremmat kuvat.
Pelaaminen on lähes yhtä simppeliä kuin vuosia takaperin. Roope tarvitsee tasan kaksi nappia liikkumisen lisäksi, ja nämä ovat hyppy sekä pogo-kepin käyttö. Viholliset taltutetaan joko hyppäämällä kepin kanssa mörrin selkään tai hutkaisemalla lähin kivi vihollisen niskaan komealla golf-swingillä. Pogo-hyppely toteutetaan painamalla hypyn aikana alaspäin ja pogo-nappia. Rähmäkäpälille on lisätty mahdollisuus helpottaa menoa, jolloin hyppiminen vaatii vain pogo-napin käyttöä. Tämä on paikoittain jopa suotavaa, Xbox-ohjain ei nimittäin jostain käsittämättömästä syystä aina rekisteröinyt alaspäin nappia, joten lisä on tervetullut konkareidenkin silmissä.
Kenttäsuunnittelu on pysynyt pääpiirteittäin samana, mutta alueet ovat saaneet pientä lisää erilaisten lisätehtävien kera. Jokaisessa kentässä on oma pieni tarinansa, ja vaikka design on sama, ei kenttiä juosta läpi vanhasta muistista. Aikaisemmin simppelit pomotaistelut ovat saaneet myös kasvojenkohotuksen: pomoille on lisäilty variaatioita hyökkäyksiin, ja paikoittain ne ovat jopa haastavia, kunnes löytää oikeat taktiikat pomon kukistamiseen. Peliin on lisätty muutama lisäkenttä, joista ainakin jälkimmäinen yltää laadussa vanhojen kenttien tasolle. Kun kentät on koluttu ja lopputekstit ovat rullanneet, niihin voi palata uudestaan keräämään aarteita, joilla pystyy availemaan muun muassa konseptitaidetta ja musiikkia.
Ei sääsket eikä hyttyset…
Siinä missä ääninäyttely ontuu, musiikkiraidan remasterointi hivelee korvia ja aiheuttaa kylmiä väreitä. Kaikki kappaleet ovat uskollisia alkuperäisversioilleen ja sisältävät ripauksen retroa, mutta kuulostavat silti tuoreilta. Ääniefektejä ovn musiikin ohessa paranneltu, ne pysyvät tunnistettavina ja sopivat tekemiseen kuin nyrkki silmään. Huonona puolena sanottakoon se, että musiikin ja puheiden automaattinen tasapainoitus ihan pelitilanteessakin rupeaa pidemmän päälle rasittamaan. Musiikkia haluaisi kuunnella, mutta Roopen heittäessä omia ähinöitään ja puhinoitaan musiikki tuntuu katkeilevan. Mutta kun äänimaailman ja visuaalisen maailman yhdistää, saadaan erittäin pirteä ja iloinen tunnelma.
Klikkauksella suuremmat kuvat.
On valehtelematta selvää että DuckTales Remastered on tarkoitettu nostalgiapommiksi joko piirrossarjan tai vanhan NES-pelin ystäville. Ilman nostalgiaa peli katkoo toimintaa rasittavan usein, kun Roope pälättää joko radiopuhelimeen tai puhelee joko itsekseen tai veljenpoikien kanssa. Kun peli antaa pelata, tarjolla on haastavaa tasoloikkaa mielenkiintoisen pogo-systeemin kanssa värikkäässä maailmassa. Nostalgian avulla peli korjaa tarinallisesti heikomman suorituksen mutta mikäli ankat piirrettynä tai alkuperäispelinä ovat tuntematon käsite, voi tähdistä tiputtaa yhden pois.
Hyvää
+Haastava mutta reilu
+Musiikkiraita
+Kaunis
Huonoa
-Ääninäyttely kärsii huonosta käsikirjoituksesta
-Äänten automaattinen balansointi
-Pohjautuu vahvasti nostalgiaan