Namco Tales Studiosin kehittämä Tales of Xillia on jo kolmastoista osa suosittua japanialaista Tales-roolipelisarjaa. Lähemmäs 20 vuotta kestäneen uransa aikana kyseinen sarja on kuitenkin nähty vain kerran Microsoftin kehittämillä pelialustoilla, kun sarjan kymmenes osa, Tales of Vesperia, julkaistiin nelisen vuotta sitten Xbox 360 -konsolille. Xillian kohdalla kehityksessä ollaan ikävä kyllä otettu hieman takapakkia, ja kyseinen teos onkin julkaistu vain yksinomaan Playstation 3 -konsolille. Mutta eihän sillä alustalla niin väliä, kunhan itse peli on hyvä, vai mitä?
”When you’ve eliminated the impossible, whatever remains, no matter how improbable, must be the truth” – Howles Egg Principal
Tales-pelisarja on siinä mielessä pelaajaystävällinen, että lähes jokainen sarjan julkaisu edustaa itsenäistä tarinaa, joka ei vaadi tietämystä aikaisemmista osista. Xillian tapahtumat sijoittuvat Rieze Maxia nimiseen maailmaan, jossa ihmiset ja taianomaiset henkiolennot elävät sopusuhtaisessa symbioosissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset lainaavat henkiolennoilta voimaa, joka mahdollistaa Artes-kykyjen hyödyntämisen – kyseiset kyvyt toimivat Rieze Maxian maailmassa synonyyminä loitsuille. Vastapalveluksena henkiolennot puolestaan käyttävät ihmisten aivoissa sijaitsevan mana-lohkon tuottamaa manaa elämiseen.
Xillian tarina on mahdollista pelata kahdesta eri näkökulmasta – Jude Mathisin tai Milla Maxwellin. Jude on 15-vuotias miehenalku, jolla on lupaava ura lääketieteen parissa. Milla on puolestaan 20-vuotiaan naisen ruumista asuttava ”ylihenki” (Lord of the Spirits), jonka tehtävänä on ylläpitää ihmisten ja henkiolentojen välisen symbioosin harmoniaa. Pelin kuvauksen mukaan kumpikin hahmo tarjoaa yksilöllisen ja toisistaan poikkeavan pelikokemuksen, joten teoriassa peli sisältää kaksi eri kampanjaa pelattavaks. Tämä arvostelu on luotu ainoastaan Juden kampanjan pohjalta, sillä allekirjoittaneen aika ei vain yksinkertaisesti riittänyt kahden lähemmäs neljäkymmentä tuntia kestävän kampanjan läpäisemiseen.
Pelin alussa Juden normaali opiskelija-arki katkeaa, kun hän sattumuksien summana tapaa Millan, joka johdattaa nuoren miehen koko Rieze Maxian tulevaisuutta uhkaavan salaliiton juurille. Parivaljakolle selviää, että jokin mysteerinen taho on kehittänyt salassa Lance of Kresnik nimisen superaseen, jonka käyttö voisi saattaa koko Rieze Maxian henkiolennot sukupuuttoon – on siis sanomattakin selvää, että moisen massatuholaiteen käyttö on estettävä. Sabotointioperaatio ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan alkukommelluksien seurauksena Milla menettää ylihengen voimansa ja parivaljakko joutuu pakenemaan tapahtumapaikalta henkensä uhalla. Pienoinen takaisku ei kuitenkaan näiden sankarien selkärankaa murra, vaan tästä alkaakin pitkä – jossain määrin ehkä hieman liiankin pitkä – seikkailu, jonka aikana pelaaja pääsee seuraamaan mallikkaasti toteutettua tarinaa, joka vakavasta tunnelmastaan huolimattaan onnistuu tarjoamaan myös muutamat naurut.
If there is evil, it is in the hearts of man…
Maailmaa kun ollaan pelastamassa, niin yhteenotoilta ei tietystikään vältytä. Xillian taistelumekanismi edustaakin hieman modernimpaa JRPG-tyyliä, eli nyrkkirysät suoritetaan ihan reaaliajassa. Yllättävän syvä ja monipuolinen taistelumekanismi tuntuu aluksi erittäin sekavalta; reaaliaikainen toiminta on hyvin nopeatempoista ja ruudulla tapahtuu samanaikaisesti niin paljon asioita, että välillä oman hahmon seuraaminen on vaikeaa. Sekasorron keskellä pelaajan tulee kuitenkin pyrkiä pitämään pää kylmänä ja suorittaa laskelmoituja hyökkäyksiä ja puolustuksia hyödyntääkseen kunkin vihollistyypin heikkouksia. Taistelut tulisi suorittaa myös siten, että ne olisivat ohi mahdollisimman nopeasti ja pienellä vahinkomäärällä, sillä nämä asiat määrittelevät kuinka paljon kustakin yhteenotosta ansaitsee kokemuspisteitä ja rahaa. Ansaitut rikkaudet voi puolestaan kuluttaa ostamalla hahmoilleen parempia varusteita sekä muita tulevaisuuden vastoinkäymisiä helpottavia apuvälineitä. Kokemuspisteitä käytetään puolestaan seurueen attribuuttien päivittelyyn, mikä on jo itsessään melkoinen osoitus pelin hurjasta koosta, sillä Xillia sisältää massiivisimman päivittelyverkoston, mitä olen koskaan videopelissä nähnyt.
Itse taisteluiden selkärankana toimii Dual Raid Linear Linking System, joka siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että pelaaja pystyy vaihtelemaan taistelupariaan lennosta. Sopivan taisteluparin valinta on tärkeää, sillä kukin seurueen jäsenistä tuo tietyn taktisen edun ollessaan linkitettynä pelaajaan. Lisäsyvyyttä taisteluihin tuodaan myös hahmokohtaisilla varustusvaihtoehdoilla, kokemuspisteiden kautta ansaittavilla passiivisilla kyvyillä, hahmojen attribuutteja parantavilla kertakäyttöisillä booster-aterioilla, taisteluparikohtaisilla erikoishyökkäyksillä ja niiden linkittämisellä, sekä ennakkoon säädettävillä strategia-asetuksilla, jotka määrittelevät tekoälyn ohjaamien hahmojen käyttäytymisen taistelutantereella. Kaiken kukkuraksi pelaajan seurue koostuu suurimmillaan kuudesta eri henkilöstä, joista pelaaja voi halutessaan ottaa kenet tahansa ohjaksiinsa. Kullakin hahmolla on tietysti yksilölliset attribuutit, varusteet ja kyvyt. Kyseessä on niin tuhti paketti ominaisuuksia, että en uskalla väittää hallitsevani, tai edes ymmärtäväni, taistelumekaniikan kaikkia hienouksia – näin siis, vaikka lopputekstien rullatessa tauluun olikin ehtinyt kertyä lähemmäs 40 pelituntia.
”What’s necessary to make a decision is not time or circumstance. It is your will.” -Milla Maxwell
Visuaalisesti Xillia kulkee kultaista, joskin erittäin värikästä keskitietä – mitään leukoja loksauttavia visuaalisia ylilyöntejä ei tule vastaan, mutta hahmojen Cel-shade -tyyliä muistuttava toteutus korostuu hienosti muusta ympäristöstä. Ääninäyttelyn puolella laatu pysyy myös pääasiassa laadukkaana. Tosin ajoittain tuntuu siltä, että pelin dialogi on vedetty romantisointikääntäjän läpi ja lopuksi vielä dipattu imelyyden alkulähteessä. Kyseinen tyyli saattaa olla olennainen osa genreä, mutta kokemattoman korvaan se vain sekä tarinan että henkilöiden uskottavuutta. Taustamusiikki nousee kampanjan aikana myös aivan omaan rooliinsa, kun eeppisistä tunnelmannostattajista ja taisteluita vauhdittavista kitaratilutteluista päädytään yhtäkkiä fuusiojazzin tapaiseen sekoiluun tai tupakanhajuiseen nurkkapöytä-jazz fiilistelyyn – mielenkiintoisia sovituksia ehdottomasti, mutta ei ehkä ihan pelin tunnelmaan sopivia.
Tales of Xillia pursuaa pelattavaa reunojaan myöten – eri ominaisuuksien ja muistettavien asioiden määrä saattaa tuntua aluksi hieman liiankin pökerryttävältä. Alkujärkytyksestä ja useasta pelitunnista selviydyttyään pelaajalle alkaa kuitenkin aueta monipuolinen taistelujärjestelmä, jossa onnistuminen on erittäin palkitsevaa sekä hyvin kaunista katseltavaa. Xillian tarina ja hahmot pysyvät suhteellisen mielenkiintoisina läpi pelin, joskin loppua kohden alkaa tuntua siltä, että tarinaa on väkisin venytetty – kokonaiskokemuksena Xillia olisikin siis ollut huomattavasti miellyttävämpi, jos tarina oltaisiin osattu lopettaa kukonlaulun aikaan.
Kiitokset Namco Bandaille arvostelukappaleesta!