Supergiant Games nousi pelaajien tietoisuuteen noin kolme vuotta sitten julkaistuaan Bastionin ─ erikoisen toimintaroolipelin, jossa pelaajan liikkeitä ja tekoja kommentoi kokoajan ulkopuolinen kertoja. Tämä eriskummallinen tarinankerronnallinen ratkaisu tekee paluun myös pelinkehittäjän uudessa Transistor-toimintaroolipelissä, joka julkaistiin toukokuun loppupuolella digitaalisesti Playstation 4- ja PC -alustoille. Tämä arvostelu luotiin PS4-version pohjalta, jolla oli kirjoitushetkellä hintaa noin 19 euroa.
Pilvipankin tragedia
Transistorin tapahtumat alkavat melkoisella ryminällä; pelaajalle näytetään ensimmäisenä kuva tilanteesta, jossa pelin pääsankaritar ─ kuuluisa laulaja nimeltään Red – seisoo jättimäisellä miekalla lävistetyn ruumiin vieressä. Yhtäkkiä miekan sisältä kuuluu tuttavallinen miesääni, joka käskee Redin nappaamaan jättimäisen teräaseen mukaansa. Pienen ihmettelyn jälkeen pelaajalle selviää, että kyseessä on mystinen Transistor-miekka, joka pystyy lataamaan kuolleen ihmisen tietoisuuden sisäänsä. Miekan sisältä kuuluva ääni – joka toimii siis myös pelin narraattorina – kertoo pariskunnan joutuneen Camerata-nimisen organisaation hyökkäyksen kohteeksi, jonka tuoksinassa siis miehen tietoisuus, kuin myös Redin ääni siirtyivät syvälle miekan syövereihin. Yhteenotosta täpärästi selvinnyt Red ei kuitenkaan hyväksy pariskunnan kohtaloa, vaan päättää lähteä kostoreissulle. Tästä alkaakin siis noin kuusituntinen, isometrisestä kuvakulmasta kuvattu matka läpi Cloudbank-nimisen kaupungin.
Transistorin tarinankerronta on toteutettu erittäin kauniisti ja tunnelmallisesti – toisin sanottu Supergiant Gamesin narrattori-idea toimii edelleen loistavasti. Ikävä kyllä, varsinainen juoni tuntuu kuitenkin aluksi erittäin sekavalta. Pelaaja heitetään kylmästi keskelle surrealistista maailmaa, jossa Camerata-organisaation hallitsemat Process-nimiset robotit hyökkäävät sankarin kimppuun joka nurkan takaa – mitään syytä yleiselle aggressiivisuudelle ei siis pelin alussa kerrota, vaan pelaajalle ripotellaan vain pieniä tiedon jyväsiä matkan aikana. Nurinperäisessä tarinan purkamisessa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta Transistorissa pelaaja joutuu olemaan pimennossa hieman liian pitkälle pelin kokonaiskestosta. Kyseessä onkin siis peli, joka saattaa helposti vaatia parikin läpipeluukertaa, jotta koko tarina aukeaa pelaajalle kunnolla – tähän tietysti tarjotaan myös oiva mahdollisuus New Game+ -ominaisuuden avulla.
Miekka tanassa kohti pääkallotornia
Transistorin taistelumekaniikka on toteutettu kaksijakoisesti: hyökkäykset voi suorittaa reaaliajassa tai ajan pysäyttävää suunnittelutilaa hyödyntämällä. Suunnittelutilassa pelaaja voi siis rauhassa harkita mitkä hyökkäykset sopivat parhaiten kuhunkin tilanteeseen, aktivoida valintansa ja katsoa kuinka peli suorittaa suunnitelman automaattisesti. Mitään loputtomia hyökkäyskomboja ei suunnittelutilassa kuitenkaan pysty toteuttamaan, vaan jokainen liike ja/tai hyökkäys kuluttaa tietyn määrän pisteitä rajallisesta pistesaldosta. Suunnittelutilan hyödyntämisessä on kuitenkin yksi merkittävä haittapuoli; hyökkäyksen suorittamisen jälkeen pelaaja joutuu odottamaan hetken aikaa ”voimiensa” palautumista – tällöin pelihahmo on täysin vihollisten hyökkäysten armoilla, eikä vaihtoehtoina ole muuta kuin karkuun juokseminen ja iskujen välttely. Transistorin taistelut ovat siis tarkkaa tasapainottelua reaaliaikaisten hyökkäysten, suunnittelutilan hyödyntämisen ja vihollisten välttelyn välillä. Peli ei varsinaisesti sisällä eri vaikeusasteita, mutta lisähaastetta kaipaavat pelaajat voivat aktivoida kokemustason nousun yhteydessä aukenevia rajoittimia, joiden avulla esimerkiksi vastaantulevat viholliset rupeavat tekemään enemmän vahinkoa. Vastapalkkioksi rajoittimien aktivoinnista pelaajalle tarjotaan puolestaan lisää kokemuspisteitä.
Vasemmalla kuvakaappaus suunnittelutilasta, oikealla sama tilanne ”reaaliajassa”(klikkauksella kuvat suuremmaksi)
Vaikka pelaajan ainoana taisteluvälineenä toimii ainoastaan Transistor-miekka, niin se ei suinkaan tarkoita, että kyseessä olisi millään lailla yksitoikkoinen tai yksinkertainen ratkaisu. Pelaajaa ansaitsee nimittäin tarinan aikana jättimäiseen miekkaansa funktio-nimisiä ominaisuuksia, joiden avulla teräaseesta tulee erittäin monipuolinen työkalu. Käytännössä miekan aseistaminen toimii siten, että kukin hankittu funktio voi toimia joko aktiivisena hyökkäyksenä, aktiivisen hyökkäyksen tehosteena tai passiivisena ominaisuutena – toisin sanottuna pelin alkumetreiltä asti käytössä oleva Crash-funktio tarjoaa aktiivisessa muodossa vahinkoa aiheuttavan hyökkäyksen, passiivisessa muodossa se puolestaan suojaa pelaajaa itseä vahingolta ja hitautta aiheuttavilta iskuilta, kun taas toisen funktion tehosteena Crash lisää tainnutus-efektin kyseiseen hyökkäykseen. Pelissä on yhteensä 16 erilaista funktiota, joten erilaisten mahdollisten kombinaatioiden määrä kasvaa sen verran suureksi, että jokaisen pelityyliin luulisi löytyvän sopiva kokoonpano. Erilaisten funktio-yhdistelmien testaamiseen yritetäänkin kannustaa pelimekaniikan kautta, sillä jos pelaaja saa taistelun aikana liikaa osumaa, niin viimeksi käytössä ollut funktio lopettaa toimintansa. Hajonneen funktion saa kyllä korjattua, mutta se vaatii pari vierailua ympäristöstä löytyvien Access point -laitteiden luona. Kyseiset päätepisteet ovat kuitenkin sijoitettu ympäristöön siten, että pelaaja joutuu varmasti kohtaamaan vihollisia, ennen kuin korjausoperaatio on valmis – hajalla oleva funktio on siis tällöin hyvä olla korvattuna jollain muulla, toimivalla ominaisuudella.
Kaunista tunnelmointia
Transistorin audiovisuaalinen ulosanti on ehdottomasti koko pelin vahvin osa-alue; Cel-shade -tyyliin pohjautuva maalauksellinen ulkonäkö nitoutuu loistavasti Darren Korbin tunnelmalliseen ja alakuloiseen ääniraitaan, jolla on muuten myös suuri rooli tarinankerronnassa – osa pelissä soivasta musiikista sisältää nimittäin laulaja-lauluntekijä Ashley Lynn Barrettin laulua, joka siis toimii myös pelin päähahmon, Redin äänenä. Nämä laulut ovatkin siis ainoa lähde, jonka kautta pelaaja pystyy muodostamaan edes jonkinlaisen kuvan päähahmon luonteesta. Transistorissa ei ole varsinaista dialogia juuri ollenkaan, mutta kertojan roolissa melankolista monologiaan vetävä Logan Cunningham hoitaa hommansa sen verran hienosti, että pelaaja ei oikeastaan edes kaipaa muita ääninäyttelijöitä.
Transistor on upean näköinen ja tunnelmallinen peli, joka vielä kaiken lisäksi sisältää sellaisen soundtrackin, jota kuuntelee ihan mielellään ilman ohjainta kädessäkin. Peli kärsii kuitenkin pienistä kommunikaatio-ongelmista, jotka puolestaan johtavat siihen, että juuri kun pelaaja alkaa sisäistämään pelin tarinan, niin lopputekstit rullaavat ruutuun – sama pätee pelin yllättävän monipuoliseen taistelumekaniikkaan. Tietoa ja ohjeita tarjotaan pelaajalle kyllä sitä mukaan kun sitä tarvitaan, mutta ei vain hirveän selkeästi – esimerkiksi hieman kattavampi tutoriaali taistelumekaniikan hienouksiin olisi ollut tervetullut. Pienistä vajavaisuuksista huolimatta kyseessä on kuitenkin yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä julkaisuista ja ehdottomasti yksi parhaista ”indie”-peleistä – jos ei muuten, niin pelkästään jo tunnelman ja estetiikan puolesta.
Hyvää
+ Kertoja-idea toimii loistavasti
+ Tunnelma, visuaalit ja soundtrack
+ Monipuolinen taistelumekaniikka
Huonoa
– Sekavahko tarina
– Puutteelliset tutoriaalit
