Resident Evil on kuollut. Kunhan uskottelet itsellesi näin neljännestä osasta eteenpäin, löytyy nimen alta mahdollisesti jopa kelpo peli. Vanhan koulukunnan selviytymiskauhu on lähes kokonaan karkoitettu sarjasta, eikä uusinkaan peli tunnu ottavan askelta juuriensa suuntaan. Joitain erinäisiä – oikeasti hyväksi todettuja – ominaisuuksia on vanhemmista sarjan peleistä.
Kuin Raccoon Cityn luokkakokouksessa
Ensimmäisenä silmiin pistää se, että pelistä löytyy kolme pääkampanjaa ja jokaiselle kampanjalle oma taistelupari. Toisesta ja neljännestä osasta tuttu Leon S. Kennedy tarjoaa hiukan vanhaan aikaan kumartavaa menoa. Tähtäimen toisella puolella ovat tällä kertaa tutut ja ei niin turvalliset zombiet sekä muutama mutatoitunut friikki. Aisaparina konkarilla on toveri Helena Harper samaisesta salaisesta palvelusta. Toisessa kampanjassa ensimmäisen ja viidennen osan Chris Redfield ja tämän taistelupari Piers Nivans liikkuvat muun BSAA-ryhmän mukana kriisitilanteesta toiseen. Kolmas kampanjoista käsittelee palkkasoturi Jake Mullerin ja toisesta osasta tutun Sherry Birkinin pakomatkaa.
Kampanjat eroavat toisistaan rytmityksen kannalta huomattavan paljon. Leonin osuuksissa tempo on hitaampi ja painostava ilmapiiri luo nostalgista tunnelmaa. Osuudessa hukataan mahdollinen potentiaali jakelemalla ammuksia kuin karkkia palmusunnuntaina. Chrisin osuus kuitenkin sisältää puhdasta räiskintää niin omien kuin vihollistenkin puolelta aivan tarpeeksi, joten panoksia olisi Leonin kohdalla voitu hiukan pihtailla. Ja pihtailusta kun on puhe: Jaken kampanja perustuukin enemmän pakoon luikkimiseen. Ideoita pakomatkaan on selvästi haettu kolmannen Ressun Nemesiksestä. Tarinat törmäilevät kesken kaiken toisiinsa, mikä oli toimiva ratkaisu jo vuonna 1998 toisen Resident Evilin kanssa.
Vaikka tarina ja hahmot vaikuttavat mielenkiintoiselta, pelimekaniikkaan on lisäilty taas uusia jippoja, joita ei ole hiottu täysin toimiviksi. Viidennen osan kämmeistä on sentään opittu ja perus taisteleminen ja liikkuminen tuntuu hiukan paremmalta, mutta suojien käyttö ja nurkkien takaata kurkkiminen toimii satunnaisesti. Suojan taakse päästäkseen on ensin tähdättävä ja sitten painettava A-nappia, kun peli näin kehottaa. Mikäli tähtääminen unohtuu tai toimitaan liian nopeasti, hyppää hahmo esteen yli ja pahimmassa tapauksessa suoraan infektoituneiden syliin.
Kultainen kädenpuristus kanveesista
Nykytrendin tapaan kenttäsuunnittelijoilla on ollut yksinkertainen homma. Alueet on jaettu pitkiksi ja paikoittain erittäin tympeiksi putkiksi. Osa pomotaisteluista käydään erilaisilla areenoilla ja taistelut vaihtelevat tarpeeksi, joten jokainen pomotaistelu ei tunnu edellisen uudelleenlämmittelyltä. Alueiden teemat tuntuvat tarpeeksi erilaisilta ja tunnelman puolelta ollaan menty parempaan suuntaan edellisestä osasta.
Tekoälykaveri hoitaa hommansa ihan hyvin: taistelupari saa zombeja sekä infektoituneita niitattua ja nostaa kuolemaa tekevän pelaajan takaisin pystyyn. Tietenkin tekoälykin tekee virheitä ja ei pääse auttamaan, mikä lisää mielikuvaa toimivasta kumppanista. Uskoisin Ressu kutosen silti olevan parhaimmillaan kaverin kanssa, ja Resident Evil 6 sisältääkin perinteisen yhteistyöpelitilan sohvalta tai netin yli. Mikäli pienet bugit ja oudot suunnitteluvirheet eivät häiritse – mallia makaava zombie ei reagoi luoteihin, vaikka heräisikin myöhemmin –, niin Resident Evilin kuudes reinkarnaatio tuntuu ihan toimivalta peliltä.