Guitar Hero II:ta on ylistetty pelinä, joka vihdoin tuo odotettua ja pitkään puuttunutta party-pelitarjontaa Xbox 360:llekin. Miten peli sitten toimii, miltä tuntuu pelata täytenä aloittelijana ja onko se Jack Daniel’s oleellista todellisen rock-tähteyden saavuttamiselle?
Tässä artikkelissa kirjoittajina toimivat muutamat erilaiset pelaajat. Snurri ja Ciryon edustavat niin sanottua HC-pelaajakuntaa, jotka pelailevat Livessä mm. kilpailullisia räiskintäpelejä. Vagabondia kuvaa parhaiten nimitys casual-pelaaja, eli hän pelaa yksinpelejä ja vähemmän kilpailullisia pelejä vapaa-ajallaan. Alexa taasen ei ole koskaan aiemmin pelannut konsolipelejä ja tämä oli hänelle ensimmäinen kosketus Guitar Hero -peleihin.
Mukana illanvietossa olivat myös Itis, ranskalais-espanjalais-saksalainen roudari ja osa-aikainen kommando sekä yliherramme ja ansioitunut kitarasankari Ewiq.
Ciryon: Valmistauduin illanviettoomme viettämällä muutaman hiljaisemman viikon kitarasankarointirintamalla säästääkseni kitarasankari-mojoani. Täpinä oli suurta, koska olin aiemmin jo kokeillut pelin yhteistyöpelimuotoa ja vastakkain pelaamista ne rokkaavat täysillä! Ilta alkoi valumalla keikka-alueelle parin korttelin päähän kotoa. Mukanani vein muutaman rock-tunnelmaa luovan peruukin ja vähän erinäisiä rensseleitä, jotta pääsisimme fiilikseen. Tietenkään en unohtanut rock-tähtien elintoiminnoille välttämättömiä nektareita, jotka pian vapauttivatkin sen pienen rock-kukon minussa.
Ilta alkoi fiilistelemällä Metallican Purge & Binge DVD-keikkoja ja takahuoneessa tarjoiltiin naposteltavaa. Pian tämän jälkeen isäntämme Snurri alkoi virittelemään X-plorer-kitaroita soittokuntoon ja tunsin sormieni tapailevan jo frettinappuloita Danzigin Motherin tahtiin. Alun jäykistely katosi pian, kun Jack Daniel’s lämmitti sormet (ja melkein kaikki lähistöllä olleet ihmisetkin…) rock-tähti oli syntynyt!
Kaiken A ja Ö paikallisissa kitarointisessioissa on kontrollin menettäminen, turha välittää siitä näyttääkö nololta, kun tapailee ”duck walkia” tai muita legendaarisia soittoasentoja. Tunnelma nousee heti vähintään toiseen potenssiin. Kokeilin kaikkea mahdollista, mikä mieleen juolahti suurimmaksi hitiksi muodostui lennokas potku, joka kaikessa kömpelyydessään irrotti lähes poikkeuksetta kitaroiden piuhat.
Ilta oli äärimmäisen hauska ja kaikki pääsivät soittamisen makuun en osaa kuvitella mitään parempaa partypeliä rock-henkiselle kaveriporukalle. Tästä tulee toivottavasti traditio. Lukuunottamatta vessan tavastiamaista kuntoa ja rock-tähtimäistä poistumista stagelta.
Snurri: Parta kuin vuohella, kajalia silmissä ja nahkapökät jaloissa. Olen kitaristibasisti, olen keikkajärjestäjä, olen Snurri. Saavun keikkapaikalle ja säntään saman tien pikkunaposteltavien pariin pitääkseni artistit tyytyväisinä. Nopea säätö ja bäkkäri (backstage) on täynnä nakkia sun muuta terveysvaikutteista. Artistit saapuvat ajallaan, mikä on hieman yllättävää. Leppoisaa bostailua ja soitinten virittelyä. Vihdoin äänipöytä on valmis, visuaaliset efektit säädetty ja rock-historian luominen voi alkaa.
Kaikki menee päin persettä! Joudun perumaan ensimmäisen settini, koska lead-kitaristi on tukehtumaisillaan JD:n jälkimakuun. Saan sijaisen, joka soittaa paremmin kuin minä. Bäkkärillä syön nakkia ja juon JD:tä. Muut artistit jyräävät, minua ei hymyilytä (partaliima ei anna myöten). Lead-kitaristini on vaihtanut leiriä ja soittaa vain muiden kanssa. Nakkia, JD:tä. Kitarastani ei lähde ääntä piuhojen ollessa poikki, eikä kalju saksalais-espanjalainen roudari osaa hommiaan. Mimmien bändi kuumentaa lavan kitararevittelyllään, itse kuumottuneena revittelen lehdistölle jotain ihan muuta. Masennustilani alkaa vaatia kovempia toimia, kun bändini buuataan lavalta saman biisin toimesta neljästi peräkkäin. Otan nakkia, JD:tä ja lääkkeitä.
Loistava ratkaisu! Sekakäytön tuloksena horjuilu ja naaman tahdoton nykiminen näyttävät siltä, kuin eläytyisin soittamiseen. Tunnelma on katossa, itse rokkailen lähempänä maata jalkojeni ollessa spagettia. Encoreiden välissä parannamme basistini kanssa maailmaa ja sen jälkeen voimme pahoin. Halatessani ponia suussani on tuttu maku: NAKKI!, huudahdan ja olen onnellinen. Tunnen olevani todellinen rokkistarba. Ennen filmin katkeamista totean tämän olleen elämäni paras rokkikeikka ja alan jo suunnittelemaan comebackia.
(Tilanne on lavastettu.)
Vagabond: James Hetfieldin miehekkään leveää stage-poseerausta on yllättävän vaikea toistaa uskottavalla tavalla. Vasen jalka venytetään reippaasti sivulle, kitara mahdollisimman alas roikkumaan, huikka Jack Daniel’sia ehtaan rokkityyliin ja sormet aloittavat hätäisen työskentelyn Kissin Strutterin tahtiin. Yleisö hurraa ja biisi sujuu paremmin kuin koskaan. Kitarasankarin elämän karu todellisuus tulee paljastumaan vasta seuraavana aamuna, mutta juuri nyt kitara soi kovaa ja korkealta.
Jokainen illan sankareista ottaa vuorollaan lavan haltuun parin biisin ajaksi. Meno on estottoman hauskaa ja äänekästä. Mainiointa tässä on se, että aloittelijat ja rankemman koulukunnan pelimiehet pystyvät jakamaan kokemuksen itselleen sopivalla vaikeustasolla. Kitarasankarointi imaisee ehdottomasti mukaansa: parin biisin jälkeen tuntuu mahdottomalta lopettaa. Loppuyöstä meno on kuin Guns N’ Rosesin backstagella, kun iloliemi virtaa ja sankarit ottavat toisistaan mittaa.
Aamulla ranne on jäykkä ja suussa maistuu kylmä hernekeitto. Tuntuuko Jamesista ikinä tältä? Mielessä on hykerryttäviä muistikuvia Ciryonista peruukissa, Ewiqistä revittämässä olohuoneen lattialla ja Snurrista kireissä nahkahousuissa. Kaiken kaikkiaan Guitar Hero II lunasti odotukset ja astui yhden illan raivokkaan testiajon jälkeen seurapelien parhaimmistoon.
Alexa: Yhden uudenvuodenaattona hevibaarissa sattuneen, melko epävireisen ilmakitaroinnin sekä hetken hulluudessa tehdyn lupauksen jälkeen löydän itseni reilut neljä kuukautta myöhemmin nakuttelemassa menemään Guitar Hero II:lla kuin paraskin kitarasankari. Minä, joka en edes ole koskaan pelannut ainoatakaan konsolipeliä, tai edes koskenut minkäänlaiseen kitaraan sitten yläasteen seiskaluokan musiikkituntien epätoivoisen rämpyttelyn, ja jonka suurimmat pelikokemukset tähän asti ovat liittyneet vain Civilizationin pikku-ukkojen siirtelyyn, tai Microsoftin Flight Simulatorilla lentämiseen.
Estradi on vapaa. Kokeneemmat pelihirmut ovat siirtyneet hetkeksi sivummalle haukkaamaan ilmaa ja sillä aikaa uskallan minäkin kokeilla. Kitaraohjain on kevyt mutta luonteva, oikeiden värinäppäinten löytäminen vie hetken, vaikka aloittelijan ei tarvitsekaan käyttää niistä kuin kolmea. Ensimmäinen kappale on helppo. Olen basisti, mutta sekin on liikaa ja osun tuskin puoleenkaan nuotteja. Naurattaa. Kuka sitä nyt haluaisikaan syntyä basistiksi. Toivoa siis on.
Mutta hemmetti, tämähän on koukuttavaa. Nopeat kolme tuntia myöhemmin musiikkiakin osaa jo kuunnella sekä erottaa väärät nuotit. Virtuaaliyleisö hurraa. Biisilistalla siirrymme koko ajan alemmas vaativampaan kastiin ja 87 prosentin suoritus nuoteista saa hymyn levenemään. Pakko tuulettaa. Uskaltaisiko kokeilla Misirlouta? Loppujen lopuksi sillä ei edes enää ole väliä, että soittaako hyvin, huonosti vai hyvin huonosti. Kunhan soittaa. Kitarasta tulee jo osa omaa ruumista ja sitä uskaltaa irrotella kuin paraskin lavaesiintyjä. Tähänhän voisi oikeastaan tottua ja hankkia omaksikin… Kyllä minusta taisi kuitenkin loppujen lopuksi tulla basisti, eikä edes kovin huonokaan sellainen. Mutta virtuaalibasistit rulettaa. Kaikki. Vastaväittäjät haastetaan soittamaan Free Bird vaativimmalla tasolla ja silmät peitettyinä.
Kokonaisuudessaan ilta oli äärettömän onnistunut ja jokainen lähti kotiinsa naamallaan hymy, joka kuitenkin hyytyi seuraavana aamuna. Guitar Hero II on mahtava ja riippuvuutta aiheuttava peli yksinpelinä, mutta nousee aivan omaan luokkaansa pelattuna hyvässä seurassa kavereiden kanssa. Erittäin suositeltavaa on myös hankkia erinäistä rekvisiittaa, joka saa kankeimmankin kitarasankarin eläytymään vapautuneemmin. Illan kitarasankarin tittelin vei Alexa, joka täytenä noviisina uskaltautui lavalle ja valloitti yleisön ennakkoluulottomalla menollaan.
Muista tutustua myös Guitar Hero II:n arvosteluun.