On sanottu, että videopelihistoriallisesti on ollut eduksi, jos on pulpahtanut maailmaan 70-luvun alkupuolella. Tähtien asento ja syntymäajankohta on tällöin antanut mahdollisuuden kokea omakohtaisesti videopelien kehityskaaren. Vaikea on kieltää, etteivätkö esimerkiksi ensimmäiset konsolit, joita kytkettiin mustavalkotelevisioihin, olisi tarjonneet jotain aivan muuta, kuin mitä kahdelta YLE:n kanavalta siihen aikaan kansalle tarjoiltiin. Oli kerrassaan taianomaista, että pystyi vaikuttamaan siihen, mitä televisioruudussa tapahtui. Tuohon aikaan oli käytössä tavallisten tikkuohjainten lisäksi myös pallo–ohjain (trackball) sekä eräänlainen pieni rattiohjain. Siinä oli kiekko, jota pyöritettiin kuin rattia sekä nappi. Nämä ohjaimet ovat hiipuneet pois, mutta niillä pelaaminen oli erilaista. Kun kiekko-ohjaimella pelasi ”tennistä”, maila oikeasti totteli nopeita liikkeitä ja tarkkuus oli ihan eri luokkaa kuin vaikkapa nykyisellä Xbox-ohjaimella samassa tilanteessa. Ohjaimissa saattoi olla myös kokonainen numeronäppäimistö, mutta evoluutio typisti pikku hiljaa nappien määrän kotikoneilla yhteen. Toki tämä ratkaisu kävi pieneksi melko pian, mutta otti aikansa ennen kuin ohjaimissa jälleen oli useampia vaihtoehtoja. Esimerkiksi C64:llä Commandoa pelanneet saattoivat laittaa koneensa lattialle, jotta pystyivät jalalla painamaan välilyöntiä lennättääkseen granaatteja.
Hätä keksii keinot ja paniikki pistää paremmaksi. Ennen Nintendoa ja Segaa konsolien todellinen muinaisjätti oli Atarin 2600. Laite tuli markkinoille vuonna 1977, ja sille julkaistiin pelejä pitkälle yli kymmenen vuotta. Muun muassa Missile Command, H.E.R.O. ja River Raid kumppaneineen olivat pelejä, jotka aikakirjoihin merkittiin. Atarin brändi on tahrattu, puhdistettu, myyty ja myyty uudelleen useaan kertaan, mutta on edelleen vahvaa valuuttaa pelimarkkinoinnissa. Suomessakin oli tarjolla useampia eri konsoleita. Yksi vaihtoehto oli Philipsin Videopac. Se tarjosi mahtavan kokoiset pelipakkaukset, jotka eivät olleet pelkkää pahvia vaan upeita muovisia ylöspäin aukeavia rasioita. Muu, paitsi pelillinen sisältö, oli priimaa. Pelkät kuoret eivät kuitenkaan riittäneet pitämään konsolia pinnalla, vaan muut ajoivat pintakimalluksen ohi paremmalla sisällöllä.
Datahyökyaalto Pohjolaan
Vuosi 1980 starttasi vuosikymmenen, jolla pelit tulivat rytinällä ovista niin koteihin kuin bensa-asemille, uimahalleihin, hotellien ja kauppojen auloihin. Ihan alkumetreillä tietokoneet kotioloissa hakivat vasta muotoaan ja pelikonsolit tarjosivat käypää pelaamisviihdettä, mutta niin sanotut pelihallikoneet tarjosivat pelikokemuksessa huikean hypyn eteenpäin. Vaikka pelaaminen maksoikin joitakin markkoja (muinainen valuutta, jolla vanhempasi maksoivat verot, ja joilla tämä maa on rakennettu!), se oli halpa hinta pelikokemuksesta. Jos Linnanmäelle kaiverrettiin mahtava peliluola, tulivat pelit myös pienempiin taajamiin. Viikkorahat upotettiin surutta kahvilan Pengoon, vaikka sitä ei juuri osattu pelata. Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa oli koettu laserlevyllä vauhditettu Dragons Lair, ratti ja polkimet Pole Positionin kanssa ja Yie Ar Kung-Fu savuisessa narikassa. Peleillä ei ollut ikärajoja ja tupakkaa sai polttaa sisällä. Kotikonsolit ja tietokoneet tarjosivat aina korvikkeensa pelihallien peleistä. Korvike tosiaan oli korvike ja vain etäisesti grafiikoiltaan ja pelattavuudeltaan esikuvansa veroinen. En liene ainut pieni poika, joka vannoi, että joku päivä kotiin tulisi ihan oikea pelikone.
Sitä odotellessa tietokoneiden kesken raivosi ankara eloonjäämiskamppailu. Commodore oli saanut hyvän otteen markkinoista VIC-20:lla, mutta tarjokkaita oli muitakin. Jos tuohon aikaan meni kodinkoneliikkeeseen, oli testattavana liuta käyttövalmiita koneita. Oli kuminäppäimillä varustettua ja mustaa muotoilua. Jokaisesta tarjottiin mahtavia ominaisuuksia, mutta pelitarjonta oli se, joka painoi vaa’assa eniten. Esimerkiksi Elite oli tarjolla Acorn Electronin koneille, mikä teki niistä todellisen vaihtoehdon harrastajien keskuudessa. Jos pelit olivat köpöisiä, niin menestys oli vain ankaran mainostamisen tuomaa hetkellistä huumaa. Potin korjasi oikeutetusti Commodore 64. Kuusnepa tarjosi ääntä, grafiikkaa ja sosiaalisen ympäristön. Sosiaalisen ympäristön? Jos vanhemmat eivät hankkineet jossain mielenhäiriössä MSX:ää, oli kavereita C64:n myötä yli kuntarajojen. Pelejä oli paljon ja niitä kopioitiin surutta toisille. Ei oltu edes kuultu tekijänoikeuksista, saati että niitä olisi joku valvonut. Tuohon aikaan warettaminen oli luunkovien ”sceneläisten” hommaa, pelejä eivät pystyneet kasettilamerit vaihtamaan kuin toistensa kanssa. Levykkeitä sen sijaan pystyi lähettelemään postissa vaikka maailman ääriin, ja takaisinpäin tulivat viikon uutuudet.
Jälkijäristyksiä?
Miten tämä kaikki sitten näkyy nykypäivässä? Eikös aika ole haudannut pelit unohduksiin ja pistänyt muistot valokuvina albumeihin? Samat asiat näkyvät nykyäänkin, vaikka ne ovat muuttaneet muotoaan. Aivan kuten Beatlesin tuotanto jätti jälkensä kaikkeen rock–musiikkiin, nuo alkuaikojen koneet ja pelit voivat edelleenkin paksusti. Esimerkiksi Commodoren SID-musiikkipiirin suhinoita ja vinkumisia kuuntelee tänä päivänä useampi kuin koskaan. Vaikka moni kuuntelee musiikkia kuusnepalle omistautuneen SLAY Radion (www.slayradio.org) kautta, on suurin osa tutustunut kuuslankun saundiin ihan valtavirran tanssimusiikin kautta. Siellä SID-piiri pulputtelee melodiaa, joka kuulostaa hyvältä myös tämän päivän nuorien mielestä. Myös ”sceneytyminen” lähti käyntiin C64:n myötä ihan tosissaan. Nykyään tuon ajan demokoodarit tuottavat meille valtavirran julkaisuja. Siitä johtuen myös nykypeleissä vilahtaa Commodore-viittauksia tuon tuostakin.
Vanhat pelit elävät vahvasti. Monet pelit on paketoitu yhä uudelleen, ja kauppa käy. Jokaiselle konsolille ja kännykälle ilmestyy jossain vaiheessa Pac-Man. Näitä klassikkopelejä voisi kuvitella pelattavan nyt enemmän kuin koskaan. Nykyisen sukupolven konsolit tarjoilevat jokaiselle käyttäjälle valtavan määrän retrotavaraa uudistettuna ja alkuperäismuodossaan. Jos et ole vielä tutustunut Liven game roomiin, on joululomilla korkea aika tehdä se. Siellä saa näppeihinsä sellaisen tukun eri laitteiden klassikoita, ettei paremmasta väliä. Omat ennätyspisteet kaverille jakoon ja pelaaminen maistuu mahtavalta. On retropelejä ja retrohenkisiä pelejä. Viime vuosina on julkaistu liuta laadukkaita pelejä, jotka rohkeasti kantavat omat kulmikkaat muotonsa. Esimerkiksi Minecraft ja Fez ovat ilmeeltään tahallisen vanhoillisia, mikä on antanut peleihin luonnetta. Sama värimaailma toimi jo aikanaan ja toimii edelleen.
Moni poika sai ”oikean” pelikoneensa, kun ne pelihallit lopetettiin kotikoneiden vallatessa markkinat. Samoin moni on ostanut huutokaupoista vanhoja konsoleita. Joku on ostanut retrohenkistä ohjainta ja uudelleenjulkaisuja. Miten pelikulttuuri on pitänyt huolta historiastaan? Mahtavasti. Sen olennainen sisältö on kaikille käden ulottuvilla: pelit monessa muodossa ja monelle alustalle. Historiaa ei ole unohdettu, vaan sitä juhlitaan uusissa peleissä. Se pysyy hengissä ilman tekohengitystä ja inspiroi alalle tulevia uusia tekijöitä. Mitä pelikulttuuri on parhaimmillaan? Sitä, että kunnioitetaan perinteitä, rohkaistaan uuden tien raivaajia ja nautitaan kaikesta, mitä pöytään on katettu.