Kuten iso osa ehkä tietääkin, Suomea kutsutaan Euroopan amerikkalaistuneimmaksi valtioksi. Vaikka Yhdysvaltojen ihannointi ei välttämättä kaikista tunnukaan hyvältä asialta, voitaneen sitä pitää jonkinlaisena merkkinä modernisaatiosta ja ajan hermolla olemisesta. Maailma pyörii viihteen ja huvitusten ympärillä, ja USAhan se on se tunnetuin viihteen keskus ja kapitalismin kehto. Atlantin tuolla puolen raha ratkaisee.
Mutta se kauniista johdannosta ja painavista sanoista! On aika pureutua siihen, millainen pelien tie on ollut Japanista Jenkkeihin.
Pienen piirin piiperrystä
Ennen 80- ja 90-luvun taitetta syntyneet pelaajat muistavat vielä ajan, kun sellaiset nimet kuin Sega ja Nintendo hallitsivat pelimarkkinoita. Myönnettäköön: ennen Master Systemiä ja 8-bittistä Nintendoakin oli elämää Commodore 64:n ja Amigan kaltaisten tietokoneiden muodossa, mutta ne ajat jätämme tällä kertaa unholaan. Konsolipelaamisen kaksi kovaa nimeä olivat Sega ja Nintendo, jotka molemmat olivat ja ovat japanilaisia megayrityksiä.
Entisaikaan pelit tehtiin tiukalle kohdeyleisölle. Tämän toteamuksen todenperäisyydelle on vaikea löytää varsinaista näyttöä, mutta siitä voimme olla yhtä mieltä, että pelit eivät olleet nykyisenlaista koko perheen viihdettä. Nykyäänhän tuntuisi, että pelit tehdään alati laajenevalle yleisölle. Ennen elektroniikka, internet ja videopelit olivat ylipäätään vain nuorten ja kouliintuneiden nörttien harrastus, mutta nykyään myös naiset pelaavat ja vanhukset facebookkaavat. Vanha viisaus väittää, että konsolipelaajien keski-ikä on niinkin korkea kuin 28 vuotta. Yksi syy korkeaan keski-ikään löytynee siitä, että harrastuksen historia on lähtöisin 80-luvun alkupuolelta. Tämän päivän 28-vuotiaat olivat peli-iässä jo 80-luvulla, ja pelaaminen on kivaa ajanvietettä, joka ei helposti katoa ihmisestä.
Japanilaisina alkuaikoina pelit tehtiin pirun vaikeiksi. Kenttää ei voinut ottaa jatkuvasti alusta, vaan hahmoilla oli tietty määrä uudelleenyrityksiä, henkiä. Jos mokasi liian monta kertaa, piti peli aloittaa puhtaalta pöydältä. Tekniikan ollessa vanhaa ja kehittymätöntä oli myös pelien tekeminen hitaampaa ja raskaampaa. Entisaikoina paras tapa pitkittää kalliin pelikasetin tuomaa kokemusta olikin ilmeisesti tehdä peli mahdollisimman vaikeaksi. Tallennusmahdollisuuttakaan ei tavallisesti ollut, joten pelien lyhyys oli perusteltua – silloin ei kyselty haastatteluissa, kuinka monen tunnin mittainen uusi peli olisi. Joissain pidemmissä peleissä ongelmaksi muodostui, kun piti lähteä käymään kesken kaupassa, mutta pausettaakaan ei saanut liian pitkäksi aikaa, sillä kuvaputkitelevisio olisi voinut vaurioitua. Teknisten rajoitteiden vuoksi myöskään nykyisenkaltaisia tanssi- ja laulupelejä tai muita pisteiden tallentamista vaativia pelejä ei ennen ollut mahdollista toteuttaa. Monessa pelissä oli pistelistoja, mutta ne nollautuivat joka pelikerralla. Pelaamisen oli pakko aloittaa rajoittuneista ja pienistä ympyröistä, jolloin pelin tekeminenkin kysyi enemmän sekä kompromisseja että kekseliäisyyttä.
Hulluja nuo japanilaiset
Segan ja Nintendon aikakaudella aloittaneena pelaajana suhtaudun menneisyyteen kaihoten. Ennen me nörtit olimme omalaatuista ja uniikkia porukkaa – meillä oli oma maailmamme, jonne kaiken maailman lätkänpelaajilla ja futareilla ei ollut asiaa. Pelaaminen oli eräänlainen häpeänaihe, josta ei kaikille kerrottu, mutta kannoimme häpeämme ylpeinä. Segan ja Nintendon taistelu eli niin sanottu konsolisotavaihe muodosti meille oman identiteetin vähän samalla tavalla kuin ala-asteella aina kysyttiin, että kumpi on parempi: Jokerit vai TPS. Lapsena ja nuorena tarvitsimme asioita, joihin uskoa; leirejä, joihin liittyä ja joilla määritellä luonnettamme ja persoonaamme. Pelaaminen ei ollut pelkästään viihdettä, se oli yksilöllisyyttä, se oli me. Japanilaisten tekemät pelit olivat outoja ja omalaatuisia, ja me olimme ylpeitä, että pelaaminen oli oma salaisuutemme ja me osasimme pitää pelikapulaa kädessä toisin kuin muu maailma. Meillä oli jotain sellaista, joka teki meistä erilaisia.
Japanilaisen kulttuurin ihannointia on pitkän aikaa pidetty Suomessa jonkinlaisena ernuuden (erilainen nuori) merkkinä. Aikanaan normaalit ihmiset kuuntelivat Backstreet Boysia ja Spice Girlssejä, mutta me kuuntelimme pelimusiikkia. Normaalit ihmiset potkivat palloa pihalla ja leikkivät hippaa, kun taas me sanoimme äidille ja isälle, että auringonvalo ahdistaa ja haluamme käyttää kesälomamme pelaamalla. Okei, eivät kaikki meistä olleet täysin uppoutuneita pelkkiin peleihin, mutta aika paljon kuitenkin. Harva meistä puhuu tai ymmärtää japania, on käynyt siellä tai tietää mitään maan kulttuurista, mutta moneen meistä tuo valtio on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Koemme tuon hullunkurisen kansan jotenkin läheiseksi, koska se on ollut niin kiinteä osa lapsuuttamme.
Jenkit jylläävät
Jossain vaiheessa se sitten tapahtui: maailma löysi piilopaikkamme. Mainstream-kulttuuri katseli kiiltoa silmissämme ja ihmetteli kasvoillamme ollutta keskittynyttä ilmettä, jonka vain pelaaminen pystyi synnyttämään. Tieto nörteistä kiiri Jenkkeihin ja sikariportaan korviin. Vihdoin ja viimein yhdysvaltalainen herra Rahamies tajusi markkinaraon ja päätti muuttaa intohimomme rahaksi.
Maailma ei ole enää entisensä. Peliharrastuksemme on levähtänyt käsiin ja levinnyt kaikkien huulille. Pelien pelaaminen ei ole enää jännittävä yksinoikeus, vaan siitä on tullut massaviihdettä. Viimeistään suomalaisen Angry Birdsin myötä koko maailma pelaa. Rahat pyörivät suurilla ja alati kasvavilla markkinoilla. Pelejä ei tehdä enää vain pelaajille, vaan niillä yritetään myös houkutella uutta kohdeyleisöä pelaamaan. Pelit eivät enää voi olla niin vaikeita, niin innovatiivisia ja niin yllätyksellisiä, koska jokainen uusi kulma käännyttää ihmisiä pois. Maailmamme haluaa pelata pelejä, joita kaikki muutkin pelaavat ja joista voi kirjoittaa Facebookiin ja Twitteriin.
Verrattaen uusi ilmiö ovat FPS-pelit, joita etenkin rakkaalla Xboxillamme on pilvin pimein. Koko ajan pitäisi olla räiskimässä ja ampumassa ihmisiä ja alieneita kuin Hollywoodissa konsanaan. Minne ovat kadonneet Sega-aikakauden NiGHTS into Dreamsin kaltaiset täysin omalaatuiset ja uudet pelit, jollaisia ei enää tehdä, mutta joita tuodaan nykyään Xbox Live Arcadeen ladattavaksi? Roolipelejä ja japanilaisten luomuksia rakastavana retropelaajana minua harmittaa, että räiskintäpelit ovat se tämän päivän juttu.
Valitettavin asia pelien amerikkalaistumisessa on lopulta mielestäni se, että pelit eivät ole enää yhtä erillään muusta viihteestä kuin ennen. Lisenssipelien määrä on noussut huimasti viime vuosina, ja samalla visuaalinen maailma on muuttunut ihmismäisemmäksi ja elokuvamaisemmaksi. Missä ovat entisaikojen satumaailmat ja innovaatiot? Missä ovat uudet ideat ja rajoja rikkovat genret? Rakastamani pelimusiikkikaan ei ole enää samanlaista erikoista pimputusta, vaan usein se on peräisin aidoilta yhtyeiltä.
Käärmeen nahka kasvaa uudelleen
Iloisena lopputoteamuksena voi sanoa, että kuuluisan tunnelin päässä lienee myös valoa, sillä kaikki yritykset eivät ole vielä unohtaneet hardcore-pelaajiakaan: aina silloin tällöin ulos tulee jotakin uutta, joka saa yleisön kohahtamaan. Ihmisluonnolle on yleistä, että trendit tulevat ja menevät, mutta palaavat myöhemmin takaisin. Pelimaailma on kuin syntynyt uudestaan ottaakseen kyytiin uuden sukupolven, mutta vähitellen uudelle sukupolvellekin täytyy tuottaa myös monimutkaisempaa materiaalia. Facebookissa kyytiinottaja oli maatilasimulaattori Farmville, mutta myös FB:ssä on sittemmin alkanut ilmestyä myös haastavampia pelejä. Aloittivathan alkuperäiset pelaajatkin legendaarisesta Pongista ja Pac-Manista. Ennen pitkää uusikin sukupolvi tulee kyllästymään palikkapeleihinsä, mutta sitä odotellessa valtavirta vie ja hc-pelaajat vikisevät.