Luin eilen keskiviikkona Laura Grönqvistin lasten pelaamista käsittelevän kolumnin Helsingin Sanomista. Tekstistä löytyi miltei kaikki klassiset ”en oikein ymmärrä, ei kiinnosta, mutta tuomitsempa nyt silti” -merkit kaikkine kliseineen. Sanoja ”addiktio” ja ”pelivimma” heitellään puolihuolimattomasti ilmoille. Laura toteaa tekstin alkuosassa uskovansa, että pelaamisessa on varmasti hyviäkin puolia, mutta myöhemmin hän kuitenkin toteaa kyseenalaistavansa pelaamisen viihdyttävyyden. ”Ainakaan minä” -mutuilu on muuttunut huomaamatta faktaksi. Olen tekstiä lukiessani samaan aikaan sekä hämmentynyt että turhautunut.
En kiistä, etteikö pelaaminen ja erilaisten mobiililaitteiden käyttö voisi lähteä käsistä lapsilla, se kun on aikuisillakin mahdollista. Tekstin suurin ongelma ainakin itselleni on lapsen pelikiinnostuksen suora rinnastaminen ongelmiin ja kirjoittajan ”eihän se pelaaminen ole edes oikeaa tekemistä” -ajattelutapa. Tekstissä vedetään myös suora yhteys addiktion ja peleistä kiinnostuneisuuden välille, mikä on erittäin ongelmallista pelikasvatuksen ja ongelmapelaamisen kannalta. Mutta mitäpä minä lapsettomana mistään mitään tiedän.
”Apua! Lapseni löysi Harry Potter -kirjasarjan, ja on lukenut nyt kaksi ensimmäistä osaa miltei yhtäsoittoa! Haastan kaikki piilottamaan kirjat lapsilta!” Ai ei kuulosta loogiselta?
Isä tai äiti keksii ostaa lapselleen pelilaitteen aikaa kuluttamaan, ”kun tulee oltua kotonakin niin vähän”, ja joitakin kuukausia myöhemmin ihmetellään, kun lapsi se vaan pelaa. Isä tai äiti ei tiedä, mitä se oma lapsi pelaa, mutta jatkuvasti se siinä ruudun äärellä istuu ja tekee. Asian selvittäminen kun vaatisi omaa viitsimistä, paneutumista ja aikuisen ihmisen ajan tuhlausta typeriin videopeleihin. Millaisia pelejä lapsi tai nuori tykkää pelata? Miksi? Vanhemman osallistumisella ja aidolla kiinnostuksella mörkö nimeltä pelaaminen voikin muuttua perheen yhdessä vietetyksi ajaksi. Itse olen saanut viettää siinä mielessä onnellisen lapsuuden, että innostuinpa sitten jalkapallosta tai Commander Keenin kentän läpäisystä, niin vanhempani olivat siinä mukana. Parhaimpien lapsuusmuistojen joukosta löytyy isäni kanssa vietettyjä pelihetkiä, koska ne olivat myös merkki siitä, että minua kiinnostavat asiat ovat tärkeitä myös hänelle. Aika absurdia, eikö?
Pelien syyttäminen lasten ja nuorten huonoista elämäntavoista ja liikkumattomuudesta on laiskaa ja asioiden mustavalkoistamista. Olipa kyse sitten perheen vanhemmista, toimittajasta, urheiluseuran vetäjästä tai poliitikosta, niin yksi asia on aina vakio: pelejä syyttämällä huomion saa kätevästi ohjattua pois omasta tekemisestä, eikä peiliin tarvitse taaskaan vilkaista. Kaikkein suurimmissa ongelmissa tuntuvat olevan ne perheet, joissa erilaisia peli- ja viihdelaitteita on, mutta vanhemmat eivät välttämättä niistä tai niiden peleistä itse sen enempää tiedä. Lapsi tekee tietokoneella jotain, mutta vanhempi ei tiedä mitä, ja sekös kalvaa takaraivossa. Voisiko ollakin niin, että suurin ongelma asiassa onkin lopulta vanhemman tietämättömyys ja välinpitämättömyys aiheeseen? Minä en koe asiaa tärkeäksi, joten se ei silloin ole tärkeä.
Tässä loppuun vielä pieni ajatusleikki. Olet isä/äiti ja 9-vuotias lapsesi on ahertanut huoneessaan, kunnes hän tulee itseensä tyytyväisenä esittelemään sinulle tuoretta luomustaan. Huoneessa odottaa:
a) Lapsen piirtämä sarjakuva
b) Lapsen pelissä x rakentama kaupunki
c) Lapsesi on tehnyt huoneestaan kioskin ja olet kioskin asiakas
Tehtävänäsi on valita yllä olevista vaihtoehdoista yksi kohta, johon vastaat ”Tämä on ajanhukkaa, vien kynäsi/pelikonsolisi/mielikuvituksesi nyt ainakin kuukaudeksi varastoon. Näin pääset keskittymään asioihin joista isä/äiti tykk.. siis jotka ovat sinulle hyväksi”.