Ni No Kuni: Wrath of the White Witch

Mitä tapahtuu, kun kovan luokan pelinkehittäjä Level-5 ja animaatioelokuviin erikoistunut taho Studio Ghibli lyövät hynttyyt yhteen ja pyöräyttävät pelin? Yleensä leffastudion läsnäolo pelinkehittäjien läheisyydessä saa aikaan kylmiä väreitä – yhteistyöprojektit kun tuppaavat olemaan lähes poikkeuksetta tuhoon tuomittuja. Takaraivoni uumenissa muhi pieni pelko siitä, kumpi toimisi palapelin dominoivana osapuolena. Pakettia on kuitenkin kasattu hyvässä sopusoinnussa, sillä Namco Bandain julkaisema PlayStation 3:n yksinoikeus Ni No Kuni: Wrath of the White Witch osoittautuu todelliseksi yllättäjäksi.

Tarina kertoo pojasta nimeltä Oliver. Hän on tavallinen, hyvän kasvatuksen saanut lapsen alku, joka asustaa äitinsä Arien kanssa kaksistaan Motorvillessa. Yhtenä iltana sattuu vakava onnettomuus, jonka seurauksena Oliver on melkein hukkua, mutta kuin ihmeen kaupalla äiti ennättää pelastamaan hänet. Arien sydän pettää. Oliver on murheen murtama, kun pian tapahtumien jälkeen äiti menehtyy vuoteeseensa. Päiviä myöhemmin itkunpuuskassa Oliver tarrautuu unileluunsa pitäen siitä tiukasti kiinni. Kyynelten virta herättää unilelun henkiin. Unilelu paljastuu haltiaksi. Haltia lohduttaa Oliveria kertomalla tälle, että on olemassa keino pelastaa Arie, mutta pojan täytyisi matkustaa paikkaan, jonne tavallisella kadun tallaajalla ei yleensä ole asiaa – lumottuun maailmaan. Päättäväisenä Oliver suostuu lähtemään, ja haltia päättää opettaa hänelle taikuuden salat.

Pian lumottuun maailmaan matkustaneelle Oliverille selviää, että kaikkien murheiden takana on pysäyttämätön voima – kaikki tapahtunut on ollut osa suurempaa suunnitelmaa. Pelastaakseen äitinsä on hänen ensin pelastettava lumottu maailma ja tuhottava sen korruptoima pahuus.

Kahden maailman välinen soppa

Voidaan oikeastaan puhua genrelle aika tavanomaisesta aloituksesta – traumaattinen kokemus kasvattaa epäonnisesta hissukasta kivenkovan sankarin, ja taistelu hyvän ja pahan välillä alkaa. On kuitenkin asia erikseen, kuinka se esitetään. Ni No Kuni ansaitsee plussat vahvasta prologista. Se toimii kuin rakettipolttoaine. Pelkkään räjähtävään alkupamaukseen tarina ei kuitenkaan jää, vaan se jaksaa yllättää jatkuvasti.

Peli avautuu alkuun aika hitaasti. Eteneminen tuntuu rajoitetulta, ja ajoittain pelaajaa ohjataan ehkä liikaakin kädestä pitämällä, mutta jo muutaman tunnin jälkeen tarjoillaan koko pelimaailma ihmeteltäväksi, ja tutkittavaa siinä riittää.

Omaperäisyyden puutteestakaan ei voida pelinkehittäjiä syyttää. Maailmat ovat symbioosissa keskenään. Mitä tapahtuu yhdessä ulottuvuudessa, vaikuttaa toiseen. Tätä on hyödynnetty myös juonessa. Vastaan tulee lisäksi tilanteita, joissa ongelmaa pitää lähteä ratkaisemaan Oliverin maailmasta käsin. Esimerkkinä yhdessä tapauksista tuli selvittää ahmimisesta kärsivän kuninkaallisen rouvan herkkuruoka urkkimalla kotikonnuilla asustavan peilikuvan mielihaluja. Tämän jälkeen täytyi löytää keino syömishäiriön poistamiseksi.

Päätarinan lisäksi on pelattavissa iso tukku sivutehtäviä, ja tarjoillaanpa mahdollisuutta leikkiä palkkionmetsästäjääkin. Näitä suorittamalla kerätään lappusiin leimoja, joilla voidaan avata hyödyllisiä perkkejä.

Level-5:n ja Studio Ghiblin taiteellinen kädenjälki näkyy. Graafinen ulosanti on aivan huikeaa, ja välillä tuntuu kuin seuraisi interaktiivista elokuvaa. Tosin pienen pieni varoitus on paikallaan. Söpöily on heitetty Ni No Kunissa todella överiksi, eikä näkymä todennäköisesti ole kaikkien mieleen. Allekirjoittanutta se tosin enimmäkseen huvitti. Sydämeni suli totaalisesti vesinokkaeläimen hypätessä tanssimaan ruudun eteen.

Taka-alalle ei ole jääty audiopuolellakaan. Musiikit vetävät vertoja jopa Final Fantasy -pelisarjalle. Takana onkin aito orkesteri, Tokyo Philharmonic Orchestra Joe Hisaishin säestämänä. Suurelle yleisölle nimi ei todennäköisesti sano mitään, mutta kyseessä on ansioitunut säveltäjä. Englanninkielinen ääninäyttely ei ole yhtään hullummin toteutettu, mutta komiikan esiintuominen takkuaa engelsmanneilla. Onneksi valittavana on myös japaninkielinen vaihtoehto.

Lumottu maailma pitää sisällään astetta erikoisempia otuksia: familiareja, joita on olemassa kahdenlaista sorttia, kesytettyjä ja villiintyneitä. Näistä villiintyneet haluavat tehdä Oliverin aivoista muhennosta. Koska niiden kanssa ei voi järkeillä, ei auta muu kuin nostaa nyrkit pystyyn. Ennen lopputekstejä on käyty valehtelematta satoja, ellei tuhansia taisteluita.

Alkuun tarjotaan muutama kesytetty kummatus Oliverin avuksi. Kahinaan joutuessa on mahdollisuus ottaa osaa kamppailuun joko Oliverin saappaissa tai valita joku kolmesta mukana olevasta familiarista. Niitä voi vaihdella halutessaan kesken kaiken. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös muita henkilöitä, joita voi ohjata tai komennella.

Taistelut käydään reaaliaikaisina, mutta mistään napin hakkaamisesta ei ole kysymys. Taistelumekaniikka on yhdistelmä vuoropohjaista ja reaaliaikaista. Tantereella voi liikkua vapaasti, mutta hyökkäykset suoritetaan käskyjä antamalla.

Kaikki familiarit hyödyntävät joko Oliverin tai seurueen muiden hahmojen energiamittaria. Kannattaa siis olla tarkkana. Lisäksi familiareiden kunto laskee taisteluiden aikana.

Ensimmäisten tuntien aikana eivät villiintyneet pahikset tuota ongelmia, mutta kovinkaan pitkälle ei tarvitse matkata, ennen kuin taisteluissa joutuu taktiikoita muuttamaan jo useampaan kertaan. Pomotaistelut vaativat poikkeuksetta kikkailua ja heikkouksien löytämistä – suora hyökkäys johtaa pelkästään nopeaan kuolemaan.

Pelin edetessä tarjoutuu mahdollisuus kesyttää villejä familiareja kanteleen avulla. Käytännössä kaikki riiviöt, pois lukien pomotaisteluiden pääpahikset, ovat haalittavissa omiin joukkoihin. Jokaisen kamppailun välillä on olemassa aina pieni todennäköisyys, että villiintynyt familiari ihastuu pelihahmoon. Tällöin voi halutessaan pistää kanteleet soimaan ja antaa luonnon tehdä ihmeitä. Tämä johtaa siihen, että perinteisen grindauksen sijaan poimitaan kentältä tietynlaisia vastustajia siihen saakka, kunnes haluttu familiari on omien joukoissa. Toisaalta kätevää, sillä siinä sivussa omat hahmot kehittyvät ja tulevat vahvemmiksi.

Pelkästään tasojen horottamista ei hahmonkehitys ole. Familiareja voidaan kehittää myös herkkuja syöttämällä. Niitä hankitaan kaupustelijoilta tai ansaitaan avustamalla kaupunkien asukkeja. Tietyn määrän esimerkiksi suklaapatukoita tarjotessa voidaan kasvattaa voimaa, kun leivos kehittää puolustusta. Kun vatsa on täynnä ja kylläisyys iskee, kannattaa herkut pistää hetkeksi sivuun. Syöttäminen kasvattaa myös hahmon ja familiarin välistä suhdetta, jolla taas saavutetaan muita etuja. Kuka sanoikaan, että herkuttelu on epäterveellistä?

Tietyn määrän tasoja saavuttamalla familiari voi käydä läpi metamorfoosivaiheen. Tällöin luovutaan entisistä ominaisuuksista ja tipahdetaan takaisin alkupisteeseen. Kaikkea ei kuitenkaan menetetä. Opitut erikoishyökkäykset säilyvät, ja niitä voidaan omaksua nyt taisteluihin useampi käyttöön. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta porkkana on siinä, että samaan pisteeseen saavuttua suojatti on huomattavasti voimakkaampi. Metamorfoosivaiheen voi suorittaa kaksi kertaa. Lienee turha sanoa, minkälainen badass viimeinen muodonmuutos on.

Markkinoille tulleet vastaavan genren tittelit ovat olleet yksi toisensa jälkeen enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Ni No Kuni on onneksi toista maata. Rehellisesti sanoen en edes muista, koska olen viimeksi viihtynyt näin hyvin japsiropen parissa. Se loistaa kaikilla osa-alueilla. Pelattavakaan ei heti lopu, sillä tekemistä on kirjaimellisesti kymmeniksi tunneiksi. Pieni miinus rapsahtaa kuitenkin sivutehtävistä. Ne eivät aina tee laadullisesti oikeutta muuten niin rikkaalle sisällölle. Sivutehtäviin liittyy turhan usein edestakaisin juoksentelua ja osaa tehtävänannoista kierrätetään enemmän kuin kerran. Toisaalta ne värittävät pelimaailmaa luomalla identiteetin pelissä vähemmän tärkeille hahmoille. Ei tylsiä ihmisiä kaduille täytteeksi, vaan persoonallisuus kunniaan!

Ni No Kuni on kokemus. Ni No Kuni on elämys. Mikäli roolipelit ovat lähellä sydäntäsi – vaikka edes vähän – ja animesöpöily ei tuhoa aivosolujasi, niin silloin ei Oliverin kelkasta kannata jäädä pois. Paras JRPG yli vuosikymmeneen, piste.

Paras JRPG vuosiin ja yksi parhaista koskaan.

HYVÄÄ