Katselen olohuoneen ikkunasta ulos maailmaan, joka tähän vuodenaikaan Suomessa on totutun pimeä ja kylmä. Vilkaisen kelloa ja tajuan jälleen viettäneeni kouluprojektin parissa kokonaisen vuorokauden. Joku toinen huokaa kerrosta alempana työstressiään ja sitä, kun ulkomaailmalla on tarjota ainoastaan vettä, räntää ja/tai mutaa nilkkoihin asti, harmaata maisemaa ja happamia kasvoja. Etelä-Suomessa asuvat ystäväni ovat laittaneet maisemakuvia Facebookiin, kun luntakin on tullut ja on niin ihanaa. Hurraa.
Kaamos on jokavuotinen haaste näillä korkeusasteille: toiset selviävät siitä helposti, mutta toisille se voi olla vuosittainen haaste, eikä todellakaan leikin asia. Miten selvitä maailmasta, jossa kuukaudesta toiseen auringon näkee korkeintaan vilahdukselta joko työpaikan tai koululuokan ikkunasta?
Palataan vuosi ajassa taaksepäin. Parin yrittämisen jälkeen pääsin vihdoin opiskelemaan ja ensimmäinen talvi kyseisessä koululaitoksessa on startannut. Jokainen kouluun liittyvä tehtävä ja työ tuntuu hartioilla edellistä raskaammalta, talvikaan ei meinaa alkaa millään ja kaikkialla on rannikkomaiseen tyyliin harmaata ja synkkää. Päätin sitten eräänä iltana katsoa avovaimoni kanssa Netflixistä Indie Game: The Movie -elokuvan. Leffassa seurattiin muutamia indie-pelikehittäjiä ja heidän projektiensa edistymistä kehitysvaiheesta julkaisuun asti. Yhtenä seurattavana projektina elokuvassa oli Phil Fishin kehittämä Fez. Ensireaktioni pelistä ei ollut mitenkään yltiöpäisen innostunut, mutta dokumentin edetessä peli alkoi kiinnostamaan jo pelkästään sen kulisseissa tapahtuneiden monivaiheisten tapahtumien vuoksi.
Elokuvan päätyttyä tutustuin hieman herra Fishin taustoihin ja laitoin Fezin testiversion latautumaan Xbox 360:lle. Ensitestissä ihastuin peliin lähes välittömästi ja muistan avovaimoni hieman naureskelleen pikkupoikamaiselle innostukselleni peliä kohtaan. Peli yllätti eniten siksi, koska en ole ikinä pitänyt tasohyppelyistä. En lapsena, enkä aikuisena. Fez sen sijaan nosti suupielet ylös ja vei mukanaan erittäin kauas harmaasta ja tuulisesta kaamosmaasta. Pelin esittelemä maailma on kokonaisuudessaan kaikkea muuta kuin kaamosmaa; värikäs, seesteinen ja ajaton. Kaikesta huolimatta maailmassa ei kuitenkaan ole kaikki hyvin, oikeastaan pelin maailma on erittäin rikki ja siinä onkin se syy miksi Fez nappasi niin tiukasti kiinni. Peli on samalla erittäin lapsellinen ja naiivi, mutta samaan aikaan erittäin vakava ja aikuismainen, pelissä ei etsitä prinsessaa tai kuljeta lineaarisia tehtäviä alusta loppuun. Peli tarjoaa pelimaailman tasoineen ja mysteereineen; selvitä mysteerit ja ota asioista itse selvää! Ajattele omilla aivoillasi!
Pelin äänimaailma on muun pelin ohella erittäin monitasoinen ja se on sidottu erittäin hyvin yhteen muun pelin kanssa. Soundtrack seuraa kenttien tunnelmaa, kenttien palikat ääniraitaa ja kappaleet kasvavat tapahtumien edetessä. Niinkin minimalistiseksi ääniraidaksi Fezin soundtrack on erittäin moniulotteinen ja monipuolinen ja se on yksi olennainen osa sitä kokonaisuutta, jonka ansiosta peli saa pelaajansa talvesta toiseen rauhoittumaan ja hymyilemään pikselipöllöille.
On joulukuinen aamuyö ja vuosi 2014. Erilaiset tapahtumat lähipiirissä, koulustressi ja kiireet ovat kuluttaneet henkisiä ja fyysisiä voimiani voimakkaasti. Talvi ei meinaa saapua länsirannikolle ja kaikkialla on pimeää. Milloin olenkaan antanut itselleni aikaa ja oikeuden tehdä jotain kelloa katsomatta? Taidan käynnistää konsolini ja palata pitkästä aikaa Fezin mystiseen maailmaan, siellä on kuitenkin yhä jotain sellaista mitä en ole vieläkään tajunnut ratkaista. Paskat siitä mitä kello on, sillä ei ole tänä yönä mitään väliä.