Jos minulta kysyttäisiin kahta lempikategoriaani peli -ja elokuvateollisuudessa, vastaisin luultavasti zombit ja länkkärit. Odotukset olivat siis korkealla, kun Rockstar ilmoitti kehittävänsä Red Dead Redemptioniin nämä lajityypit yhdistävää lisäosaa. Undead Nightmare täytti odotukset.
Taas on manala täynnä
Zombikauhuntäyteinen lisäosa alkaa kauhutarinoille tyypillisen sääilmiön vallitessa; on synkkä ja myrskyinen yö. John Marston ohjastaa vankkureitaan kohti kaupungin laitamilla sijaitsevaa tilaansa, jossa perhe odottaa talon herraa saapuvaksi kotiin. Preerian yllä riehuva säätila toi matalapaineen lisäksi mukanaan myös jotain sellaista, jonka vain osaava sammakkoennustaja olisi osannut havaita – nimittäin epäkuolleet elämänmuodot. Ensimmäinen vihje Thriller-kepposesta avautuu Herra Marstonille, kun samassa talossa asuva setämies konttaa kotiin tavallistakin lihanhimoisemmassa mielentilassa ja päättää tyydyttää tarpeensa nappaamalla maistiaisen Marstonin perheenjäsenten jäsenistä.
Vaimonsa ja poikansa cowboy paketoi vielä siististi köysiin ja lukittujen ovien taakse odottamaan asiaankuuluvaa lääkitystä, mutta sen jälkeen ilo (lue = väkivalta)-namikka kierretään yhteentoista. Undead Nightmaren maailma vaatii tilanteeseen sopivaa aseistusta, joista käytännöllisimpänä mainittakoon soihtu, jolla huitomalla tappituntumalle hakeutuvat zombit saa näppärästi pidettyä loitolla.
Zombit kuolevat perinteisesti vain tuhoamalla aivot, joten muihin ruumiinosiin
tujautellessa liha kyllä tummuu, mutta kalma jatkaa laahustamistaan. Päähän sihtaamista saa tosissaan harjoittaa kieli poskessa, sillä päätön räiskintä johtaa nopeasti ammusvarastojen tyhjenemiseen. Pääosumat erityisen vaikeaksi tekevä seikka on Rockstarille tyypillinen tähtäystuntuma, joka on kaukana modernien räiskintöjen tarkkuudesta. Onneksi hidastettua Dead Eye -tilaa voi Undead Nightmaressa käyttää peruspeliä enemmän. Ilman sitä Kuolleiden aamunkoitto: villi länsi olisi varmasti ollut paljon rasittavampaa puurtamista.
”Taudin takana brittiläiset katolisen kirkon homoseksuaalit”
Väkivallan lisäksi lisäosa ilmentää kaikkia muitakin niin sanottuja Rockstarilaisia ”hyveitä”: Huumori, värikkäät hahmot sekä kerronta ovat jälleen kerran sillä tasolla, mitä Rokkitähdiltä on tähänkin asti aina voinut odottaa. Hymy on yhtä herkässä kuin Marstonin liipaisinsormi. Tällä kertaa vinoilua saavat osakseen niin maahanmuuttajat kuin myyttinen Isojalkakin.
Redemptionin pääjuonesta tutut hahmot Nigel West Dickens ja pipipää Seth ”auttavat” Marstonia mysteerin selvittämisessä. Tapansa mukaan he tosin antavat pyssysankarin tehdä kaiken likaisen työn, korjaten itse vain työn rusinat. Aavan preerian zombi-invaasio kestää pelityylistä riippuen 7-10 tuntia. Juonta kuljettavien tehtävien lisäksi Marston voi auttaa kaupungeissa majailevia selviytyjiä, jotka ovat hakeutuneet zombeilta turvaan katoille ja muille turvapaikoille. Kaupunkien siivoaminen palkitaan tallennuspisteillä sekä ammuksilla.
Vaikka pelialue on sama kuin emopelissä, ovat Rockstarilaiset onnistuneet muuttamaan maailman hämmästyttävän hienosti tuomiopäivän tunnelmiin. Villi länsi on nyt synkkä, yksinäinen ja vaarallinen paikka – siis juuri sellainen kuin sen odottaisikin olevan tilanteessa, jossa mätä liha tepastelee ympäriinsä. Ihmisten lisäksi myös eläimet ovat joutuneet tartunnan uhriksi. Lauma raivotautisia susia on vaaraksi niin hevoselle kuin sankarille itselleen. Tartunnan saaneella ratsulla voi toki vielä ratsastaa, mutta tällöin heppa tuppaa vetämään pahasti pientareen puolelle. Tämän vuoksi eri puolilla pelimaailmaa piehtaroivien Ilmestyskirjan neljän hevosen kesyttämiseen kannattaa käyttää energiaansa – ovathan ne aikansa parhaita kulkupelejä heti T-mallin Fordin jälkeen.
Red Dead Redemption: Undead Nightmaren kuti napsahtaa keskelle zombin otsaa. Se on tunnelmallinen, viihdyttävä ja pitkäikäinen lisäosa. Juuri sellainen DLC, josta muutkin pelitalot saisivat ottaa mallia.
800 Microsoft-pistettä voi käyttää kolmella tapaa: hyvin, huonosti tai hirvittävän hyvin. Undead Nightmare on vaihtoehto numero kolme.
