Tässä artikkelissa sävellän verbaalisesti, luvan kanssa. Aiheena pelimusiikki, joka on etenkin nykyään olennainen osa pelikokemusta, aivan kuten elokuvissa tai missä tahansa audiovisuaalisessa spektaakkelissakin. Sen ovat huomanneet myös pelifirmat, jotka palkkaavat suuria nimiä säveltämään juuri heidän uutuuspeliinsä soundtrackin tai ostavat valmiita, isoja hittejä käytettävikseen. Urheilupeleissä soivat tutut tsemppausbiisit ympäri maailman ja miljoonääriräppärit vetävät omiin nimiinsä jopa osan suunnitteluprosessista, kuten Jay-Z ja Nba 2K -sarja todistivat.
Tarkoittaako suuri nimi automaattisesti hyvää pelimusiikkia? Ei mielestäni. Pureudun tässä kirjoituksessa karvan verran enemmän wanhan liiton musiikkiin, kuten niihin ihaniin chip-soundeihin, joita Commodore 64 -ajanlaskun aikana teiniytyneet silloiset lapsukaiset – nykyiset meikäläiset – muistelevat edelleen lämmöllä. Jo niiltä ajoilta kävi selväksi, että hyvän pelimusiikin tunnistaa tarttuvista koukuista, melodioista sekä ennen kaikkea pelin ja äänimaailman synkronaatiosta. Täytyy rehellisesti sanoa, että muistan edelleen paremmin kuuslankkuaikaiset chippailut huikeine melodioineen ja yksinkertaisen tarttuvine looppeineen kuin tämän päivän yhtäkään nimenomaan pelitarkoitukseen sävellettyä musiikkiteosta. Sen aikaisen laitteiston ja resurssit tietäen saavutus on mielestäni mainitsemisen arvoinen. Tässä omaan alitajuntaani yksi parhaiten jäänyt chippirytkytys á la Rob Hubbart. Kylmät väreet lähtivät edelleen hiipimään pitkin selkärankaani.
Uuden polven pelimusiikista puhuttaessa on pakko mainita nimeltä Final Fantasy -sarja, jonka musiikit Nobuo Uematsun johtaman säveltäjäkavalkaadin loihtimana ovat jotain käsittämätöntä. Elokuvamusiikin suurena ystävänä tämä homma kolisi itselleni kuin infernaalinen päänsärky, porautuen pääni sisälle siltä istumalta, kun sitä aikanaan varuskuntasairaalassa fantasiafriikin huonetoverin patistamana kuuntelin. Niissä tunnelmissa ja äänimaailmoissa oli sitä jotain, jonka takia viihdettä ja pelimusiikkia ihmisille tehdään. Ei vain siksi, että ihmiset saisivat peliinsä jotain taustamusiikkia, vaan siksi, että ihmiset saisivat musiikkielämykselleen visuaalista tukea pelin kautta, kokonaisuuden ollessa tasapainossa. Näin sen itse näen. Näkemykseni tueksi annan puheenvuoron hetkeksi musiikille.
Uuden ja vanhan pelimusiikin vertailu on hankalaa jo pelkästään käytössä olevan tekniikan ja mahdollisuuksien epäreilun jaon takia. Olennaista onkin se, millaisella intohimolla ja tunteella musiikki on tehty. Monet nykyajan pelit ovat graafisesti yhtä visuaalista orgiaa mutta ideallisesti korkeintaan pakasteena ostettua kesäkeittoa. Sama pätee musiikkiinkin. Kotistudioissakin saadaan tänä päivänä aikaiseksi teknisesti huikeaa materiaalia, eikä normikuuntelija osaa erottaa demoa masterista. On siis alettava kuuntelemaan musiikin sielua ja kokonaisuutta sekä yhdisteltävä sitä partnerina kulkevaan peliin.
Moni vanha peli hakkaa idealtaan tusinan uusia, vieläpä vasemmalla kädellä. Ei ole sattumaa, että Ufo: The Enemy Unknowta tai Monkey Islandeja, noita pelimaailman vanhuksia, pidetään edelleen ihan päällikkömateriaalina ideoiltaan ja tarinaltaan. Kuinkahan monta tämän päivän peliä mainitaan 20–30 vuoden kuluttua sanoilla ”Muistatko vielä sen ja sen pelin, jota yhdessä joululomalla tahkottiin…” Saman retorisen kysymyksen voin esittää myös pelimusiikin kohdalla. Toki ajat muuttuvat ja niin pitää ollakin, samoin meidän kuluttajien vaatimustaso kasvaa alati kovenevan kilpailun myötä.
Tarkoitus ei ole suinkaan dissata uutta ja peräänkuuluttaa vanhoja hyviä aikoja tyyliin ennen oli kaikki paremmin. Tarkoitus on vain kutitella hieman kriittistä korvaa ja herätellä lisää intohimoa ihmisten tekemisiin. ”Less is more” sanoi joskus joku viisas, ja se pätee mielestäni hyvin myös osaan pelimusiikkia. Pelimusiikin ei siis tarvitse olla aina monimutkaista tai mahtipontisen sinfonista päästäkseen tavoitteeseensa. Joskus sen on oikeasti tarkoitus olla vain taustamusiikkia ja aiheuttaa pientä – tai vähän suurempaakin – adrenaliiniärsykettä pelin tiimellykseen. Vai mitä sanotte parista seuraavasta klassikosta?
Artistin näkökulmasta pelimusiikin teko saattaa olla lottovoitto. Tämän voi todistaa esimerkiksi suomalainen popyhtye Poets Of The Fall, joka on monille Max Paynen ja Alan Waken ystäville tuttu orkesteri. He sävelsivät Max Payne 2:ssa kuultavan ”Late Goodbye” -kappaleensa varta vasten pelitarkoituksessa. Pelin menestyttyä mukavasti myös POTF sai merkittävää huomiota ja tunnustusta maailmalta. Kappaleelle myönnettiin tuolloin pelimaailman Grammy, G.A.N.G. Award, parhaasta pop-kappaleesta videopelissä. Pelin suosion myötä myös kansainvälinen yleisö löysi yhtyeen. Bändi teki yhteistyötä Remedyn kanssa myös Alan Wakessa, johon heidän kappaleensa ”War” päätyi. Tällä kertaa se oli sävelletty ensisijaisesti levyä ajatellen, mutta Remedy halusi kappaleen ehdottomasti mukaan peliinkin. Tämä on vain yksi esimerkki pelialan ja muusikoiden yhteistyöstä ja niiden hedelmistä.
Lopuksi voisin mainita vielä tahot, jotka remiksaavat tuttuja hittejä, tehden niistä täysin omanlaisiaan versioita. Eräs loistava esimerkki tästä on Instant Remedy, joka on tuunannut legendaarisia C64-pelejä uuteen uskoon ja lähemmäs nykypäivän soundia. He paljastavat teoksillaan myös sen, kuinka loistavia sävellyksiä nuo monille aataminaikaiset klassikot ovatkaan. Myös ruotsalainen alternative/sidmetal-bändi Machinae Supremacy loistavalla ”Giana Sisters” -remixillään on pakko mainita ja linkittää tässä yhteydessä.
Aina ei tarvita miljoonabudjettia tai ammattilaiskoneistoa. Innokkaita miksaajia ja tuntemattomampia muusikoita, jotka haluavat tuoda oman näkemyksensä pelimusiikista löytyy vaikka ja kuinka. Se kertoo musiikin ja pelien voimasta ja yhteisvaikutuksesta. Musiikki jää elämään, muuttaa muotoaan ja esitystapaansa, eläen ja hengittäen edelleen voimakkaasti juuriensa kautta. Uutta tai vanhaa, pääasia on, että se koskettaa ja saa ihmiset irtautumaan hetkeksi tästä oravanpyörästään. Nautitaan siitä siis täysin rinnoin, vaikkapa seuraavan loistavan, yhdestä pelimaailman klassikosta tehdyn performanssin tahdissa.