Lyhyen Xbox-urani aikana olen mahdollisesti oppinut huomaamaan eron sosiaalisella pelaamisella verrattuna sosiaaliseen pelaamiseen. Mikä se ero sitten on vai onko sitä ensinkään? Miten pelimaailma näkee sosiaalisen pelaamisen? Seuraavassa availen omia ajatuksiani. Pahoittelen, että termi sosiaalinen pelaaminen varmasti tulee korvista ulos sanaparia viljellessäni, mutta ajatuksien avaaminen vaatii sen.
Maailmalla velloo edelleen huima sosiaalisen pelaamisen huuma. Suurimmaksi huomion keskipisteeksi ovat nousseet – nyt jo hieman otsikoista pois tippuneet – Farmvillet ja Cafe Worldit ynnä muut. Itseäni on alkanut hieman jo mietityttämäänkin termi ”sosiaalinen pelaaminen”, englanniksi ”social gaming”. Nappaan ensimmäisenä tämän social gamingin. Esimerkiksi Facebook on social gamingin taivas – tai helvetti, riippuen miltä kantilta katsoo. Myönnän itsekin pelanneeni näitä sosiaalisiksi peleiksi kutsuttuja pelejä, mutta huomasin hyvin pian, etteivät ne ole sitä, miksi niitä kutsutaan. Vai voiko joku oikeasti määritellä maatilan kasvattamisen ja kaverit avuksi pyytämisen tai tuloslistalla kaverin tuloksen päihittämisen sosiaaliseksi pelaamiseksi? Ennen muinoin Yatzy ja Afrikan tähti olivat sitä oikeaa sosiaalista pelaamista. Kirosanat ja kuittailut lensivät, pelinappulat hukkuivat, samalla sitä sun tätä rupatellen. Ai ei vai? No, meillä oli hieman erilainen nuoruus. Nyt maailmalla nyyhkytetään, kun nuoret ja lapset kuluttavat aikaa Codien ja Beeäffien parissa enemmän kuin keskustelevat vanhempiensa tai kavereidensa kanssa. No, oppiipahan siellä ainakin uusia sanoja ja niiden puhki kuluttamista.
Pelaan pääasiassa moninpelejä. Moninpelit. ”Multiplayer games”. Mikä ero sitten on moninpeleillä ja sosiaalisella pelaamisella (okei, nyt alkaa rassaamaan toistelu…)? Itselläni ei ole sitä pelaamisen iloa yksin moninpelejä pelatessa. Kuulostaa varmaan hassulta, yksin moninpelejä. Ajatelkaapa nyt, en ole ikinä pelannut kilpailullisesti, jos ei lueta joitain yksittäisiä turnauksia Livegamersin sivuilla, esimerkiksi NHL-turnaukset. Ensimmäisenä boxille tullessani katson, ketkä kaverilistallani olevista ovat paikalla ja siitä alan miettimään, mitä pelaisin. En ajattele esimerkiksi NHL:ää tai Forzaa niinkään moninpeleinä vaan sosiaalisina peleinä. Party auki, jätkät mukaan ja ei muuta kuin hurttia huumoria ja väsynyttä läppää, siitä on pelinautinto tehty. Enemmän se on social gamingia kuin Farmville. Siinä sivussa kysellään kuulumiset ja vinoillaan tilaisuuden tullen. Facebookissa yleisimmin ”kanssapelaajilla” on nimi ja kasvot, ja henkilö on toisinaan jo muutenkin tuttu – boxilla pelatessa suuri osa kaverilistallani on vain nimimerkki ja ääni, tosin en väitä sitä vain negatiiviseksi asiaksi. Silti tunne sosiaalisesta pelaamisesta on suurempi kuin ikinä voisin kuvitella esimerkiksi juurikin mainitsemastani Facebookissa.
Minulla on ollut ilo tutustua todella moneen ihmiseen ihan oikeassa elämässä Livegamersin kautta. Mikä sen suurempi nautinto voisikaan olla, kun mielessään näkee, miten jätkä melkein repii kalsarinsa tai vastavuoroisesti hihittelee partaansa, samalla voidaan jutella kuin kaverit konsanaan. Se on myös hauskaa, kuinka pelatessa voidaan olla kuin parhaimmat ystävät, vaikka esimerkiksi arvomaailma ei kohtaa tai muuten vain ollaan täysin erilaiset ihmiset. Toki on sekin mahdollista, ettei vaan homma toimi yhdessä, vaikka pelatessa palaset loksahtaisi paikalleen. Esimerkkinä mainittakoon viime aikoina hyvinkin paljon yhtä aikaa pelanneet Tatu ja Kaltsu (toim. huom. nimet muutettu). Jätkien kanssa ollut niin monet hauskat tuokiot pelatessa, että kello on jo vaikka mitä, mutta ainakaan itse en ole valittanut. On vaan niin perhanan mukava istuskella sohvalla olut vieressä ja heittää kavereiden kanssa juttua kaikesta maan ja taivaan välillä. En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai muuten vain hulluksi, mutta mieluummin nykyään istuskelen kotona vapaapäivänä ja pelailen, kuin lähtisin lähibaariin nauttimaan alkoholituotteita. Parempi puoliskoni muuten meinasi alkaa motkottamaan jokaviikkoisista peliostoksistani. Kehotin muistelemaan, milloin viimeksi olen käynyt alkoholin huuruisella viihdereissulla tuhlaten (kyllä, tuhlaten) saturaisen viinaan ja taksiin.
Haittapuolensakin toki pelaamisessa on. Jos menen vain satunnaiseen moninpeliin ilman kavereita, niin pelaan aikani ja lopetan. Sosiaalisesta pelaamisesta ei niinkään pysty irtaantumaan, hieman karrikoidusti sanottuna. Voin käydä pari lätkämatsia vetämässä ja siinä se, mutta auta armias, jos on joku mukava seuralainen mukana ja lopetellessa alkaa vinoilemaan ”Et kai sä nyt vielä lopeta, ei tällaiseen voi lopettaa. Yks vielä.” Mitäpä siinä tekemään? ”No okei, yks vielä.” Kieltäytyessä ja boksi heti sammuttaen tulee hieman kissan jätöksen maku suuhun, kuvainnollisesti. Sama kun pubissa jätkien kanssa istuessa oluen nautittuaan löisi tuopin pöytään, marssisi pihalle ja pamauttaisi oven kiinni sanomatta seurueelle sanaakaan.
Myöskään oikean elämän kontakteja eikä varsinkaan parisuhdetta saa unohtaa. Valitettavasti on tapauksia, joissa pelaaminen on aiheuttanut raot tai pahimmillaan erotkin parisuhteeseen. Kuitenkaan mieheltä (tai miksei naiseltakaan) ei saa kieltää totaalisesti pelaamista, jos se henkilölle on tärkeää. Jokainen ymmärtää rajat, ennemmin tai myöhemmin. Itse olen saanut talouteeni todella hienon ja ymmärtäväisen ihmisen, jonka kanssa ei ongelmia pelaamisen kanssa ole. Joskus tietysti jumitun liiankin aktiivisesti boxin ääreen ja toinen joutuu huomauttamaan, että on saapunut kotiin. Pelaaja kun itsekin on, ei hän ole kieltänyt tai todennäköisesti tule kieltämäänkään pelaamistani. Ja hyvä näin.
Nyt joku vääräleuka varmaankin ajattelee, että olenpa addiktoinut pelaamiseen, ettei minulla muuta olekaan. Korjataan nyt sen verran, että väärin. Teen suhteellisen pitkiä vuoroja töissä ja sitä kautta näen ihmisiä sekä tutustun uusiin. Minulla on kavereita ja ystäviä, joiden kanssa juttelen ja käyn kahvilla. Elän boksin ulkopuolista elämää ihan samalla tavalla kuin pelatessanikin. Aina pyrin ajattelemaan ihmiset ihmisinä. Kiroan yhtä paljon ja vinoilen ihmisille aivan samalla tavalla, alustasta riippumatta. Todennäköisesti pidän ihmisistä tavatessani, jos niiden kanssa on mukava pelailla. Ja sama toisin päin, todennäköisesti en voi sietää ihmistä, jos en siedä tätä pelatessamme.
Mitkä ovat muiden kokemukset pelaamisesta? Eritteletkö mielessäsi moninpelit ja sosiaalisen pelaamisen? Onko pelaaminen vain pelaamista, siinä ei ole kyse oikeasta elämästä? Onko sinulla kaksi persoonaa, oikean elämän ja pelimaailman?
Artikkeli saattoi ehkä hieman harhautua aiheesta, mutta pelaaminen on pelaamista. Pelaaminen voi olla myös tärkeää. Pelaaminen on oiva sosiaalisen kanssakäymisen väline. Pelaaminen on harrastus.