Hobitti-trilogian päätöstä odotellessa pelirintamalla käydään Mordorissa harventamassa Sauronin joukkoja Taru Sormusten Herrasta -aikakautta varten. Mies, jonka sielu ei saa levätä rauhassa, kylvää tuhoa örkkiarmeijan keskellä, ja mukanaan tällä metsästäjällä on auttamassa kuolleen haltian sielu. Tuttuun Keski-Maan tapaan päitä irtoaa, taistelut ovat massiivisia ja kaikella on elämää suurempi tarkoitus, jopa pelkurimaisella pikku örkillä nimeltä Ratbag.
Tarina alkaa hetkestä, jolloin kaikki oli vielä paremmin. Pelin päähahmo Talion opettaa Mustan Portin varuskunnassa pojalleen miekkailun taitoja, mikä on ovelasti ujutettu opastukseksi pelin mekaniikoista. Kun hiippailua opetetaan, Talionin tehtävänä on lähestyä uhriaan (tässä tapauksessa vaimoaan) takaapäin ja ojentaa tälle kukkanen. Tällaiset pikkuasiat tuntuvat tuoreilta ja antavat paremman käsityksen siitä, millainen hahmo Talion oli, ennen kuin häneltä riistettiin kaikki. Rauhallisuus rikoutuu, kun Sauronin Musta Koura tuhoaa Mustan Portin varuskunnan, tappaen mennessään niin Talionin perheen kuin Talioninkin. Kouran suorittama verirituaali kiroaa Talionin sielun, ja kuolematon tappokone on haltiataikaa vaille valmis takaisin maan päälle lähetettäväksi. Kuolematon Talion on erittäin vihainen ja vannoo koston nimeen, kun taas Talioniin sidottu haltiamme yrittää palauttaa menettämäänsä muistia.
Päähahmojen tavoitteet poikkeavat ilahduttavan paljon toisistaan, silti sisältäen osittain saman päämäärän. Kaksikon luonteet toimivat erittäin uskollisesti omiin rotumaisiin uskoihin; haltialla on selvä tavoite, eikä mikään muu mene sen edelle, kun taas Talion sortuu ihmisyyden luomiin moraalisiin haasteisiin Mordorin kauheuksien keskellä. Nemesis-järjestelmän myötä myös örkkikapteenit ja sotapäälliköt saavat hiukan riviörkkejä enemmän persoonallisuutta. Mikäli satunnainen riviörkki onnistuu lähettämään Talionin hetkeksi tuonpuoleiseen, nousee kyseinen örkki hierarkiassa ylemmäs. Taisteluista örkkeihin jää arpia, niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin, ja tuleen heitetty Tûgog murskaaja varmasti muistaa ja kiroaa Talionin alimpaan helvettiin seuraavan kohtaamisen aikana. Peli onnistuu luomaan aidon kostonhalun, mikäli joku örkeistä onnistuu hengen riistämään. Eikä välttämättä tarvitse edes riistää henkeä, pelkkä pakosalle ajokin johtaa ilkkumiseen seuraavan kohtaamisen aikana.
Vihamieheni mun
Nemesis-järjestelmä toimii alustana örkkien sisäiselle valtaistuinpelille. Eri arvoja löytyy oman ryhmän omaavasta örkkikapteenista aina sotapäällikköön asti. Mitä korkeampi arvo, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vastustajalla on korkeampi voimataso, ja sitä varmemmin tällä örkillä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Taisteluissa Talion on silti ihminen, ja kuoleman kanssa pelataan korttia nopeasti, mikäli pelaaja hötkyilee. Taistelut vaativat suurilta osin valmisteluja, kuten vartijoiden ja jousimiesten eliminointia. Jokaisella nemesis-taulukosta löytyvällä örkillä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Mordor on täynnä leirejä, joista löytyy tiedusteluraportteja, joiden kanssa näistä örkeistä saa kaiken tiedon irti. Vaihtoehtoisesti tietoa saa myös kuulustelemalla kuristusotteeseen napattua örkkiä, ja mikäli on kohteensa oikein valinnut, kyseinen örkki tietää enemmän kuin pelkän nimen. Pelin keskivaiheilla esitellään uusi mekaniikka, jonka avulla Talion pystyy ”brändäämään” örkkejä omaan käyttöönsä. Valtaistuinpeli saa uuden jakajan, kun Talion avustaa itselleen vastaavan örkkikapteenin arvohierarkiassa ylemmäs aina sotapäälliköksi asti. Nemesis kohdistuu silti vain pienen skaalan nujakointiin. Liittoumat örkkien väleillä ja suuret sodat unohdetaan, ja kähinöinti tapahtuu lähes poikkeuksetta parin örkin välillä. Vaikka Talion harventaa jatkuvasti päällystöä, eivät örkit kasaa metsästyspartioita tai liittoudu keskenään puolustautumaan uutta selvästi ylivoimaista uhkaa vastaan. Toki joissain linnakkeissa parveilee useampi kapteeni, mutta se tuntuu olevan vain sattumaa, eikä nemesis mainitse asiasta ollenkaan.
Taistelut keskittyvät pääosin hiippailuun ja vastapuolen joukkojen harventamiseen, jotta ison herran astellessa kentälle häiriötekijöitä on mahdollisimman vähän. Joukkojen harventaminen on hauskaa puuhaa. Raunioiden seassa liikutaan äänettömästi ja vaanitaan uhreja kuin Assassin’s Creedissä konsanaan. Toisin kuin Ubisoftin tekeleessä; isot herrat kestävät kuritusta, eivätkä lähes koskaan kaadu puukosta selkään. Joskus vastaan saattaa astella kahden käden moukaria heiluttava järkäle, joka ei tottele nuolia eikä puukkoa selkään, ja ainoa tapa jolla voitto saavutetaan, on puolirehellinen sapelien kalistelu malliin mano e mano. Näissä tapauksissa ei todellakaan kaipaisi kahtakymmentä örkkiä ympärille, ne kun eivät Assassin’s Creedin tapaan odottele vuoroaan, vaan iskevät laumana päälle. Mikäli tuntuu siltä, että meinaa jäädä örkkien jalkoihin, Talion taitaa kiipeilyn kuin assassiini. Vetäytyminen ja tilanteen rauhoittaminen on täysin pätevä ratkaisu, kun kakka osuu tuulettimeen. Örkit muistavat, missä Talion on viimeksi nähty, ja tutkivat tuota aluetta hetken aikaa. Se taas avaa mahdollisuuden loikata tikari ojossa uuden uhrin niskaan. Harmittavasti kiipeily on paikoittain kömpelöä, eikä yhtä sujuvaa kuin ilmeisessä esikuvassaan. Joissain tapauksissa Talion saattaa loikata seinään kiinni ja jumittua kokonaan, mutta onneksi tätä tapahtui vain muutamia kertoja.
Shadow of Gotham
Taistelemaan Talion on oppinut Yön Ritarin leivissä, taistelumekaniikat ovat lähes kopio Arkham-sarjan peleistä, mikä toimii kuin nakutettu kymmenpäiseen battle royaleen. Perusliikkeet ovat auki ensimmäisestä taistelusta asti, ja erikoisempia liikkeitä avataan kykypuusta. Kyvyt on jaettu neljään tasoon, jotka aukeavat nemesis-järjestelmän myötä. Itse kyvyt taas avataan kokemuspisteillä. Peli käyttää myös erillistä Mirian-valuuttaa, jolla hahmoa kehitetään yleisellä tasolla, tarkoittaen isompaa terveyspalkkia, nuolikapasiteettia ja useampia riimupaikkoja aseisiin. Riimuja tippuu örkkipäälliköiden päitä irrottaessa, ja mitä vahvempi örkki, sitä tehokkaampi riimu. Paperilla koko hahmonkehitys vaikuttaa mielipuolisen epäselvältä, mutta pelin sisällä kaikki on jaettu erittäin selviin ja yksinkertaisiin valikoihin, jolloin hahmonkehitys tuntuu luonnollisemmalta.
Shadow of Mordor on siitä erikoinen tekele, että vaikeustaso mukautuu pelaajan tekemisen myötä. Mordorissa tapahtuu jatkuvasti konflikteja örkkiarmeijan sisällä, ja jos ne jättää omaan rauhaansa, örkit vahvistuvat. Aikaa pystyy pikakelaamaan eteenpäin, jolloin meneillään olevat konfliktit ja tapahtumat ratkeavat itsestään. Tämän myötä myös örkkien voimasuhteet muuttuvat. Ja mikäli Talion potkaisee tyhjää, aika kulkee eteenpäin. Tämä saattaa aiheuttaa oravanpyörän, jossa pelaajan heikkous vahvistaa vastustajia ja tekee taisteluista vielä vaikeampia. Jonkinlaista paniikkinappia olisi toivonut skenaarioihin, joissa pelaaja on jo uponnut liian syvälle sontaan.
Matkustaminen Mordorissa jalan on pikamatkustuksesta huolimatta aivan käypä vaihtoehto. Alueilla on orjaleirejä vapautettavaksi ja partioita tuhottavaksi, ja kaikesta kerätään kokemuspisteet talteen. Toki tuttuja sivutehtävätkin löytyy, joskin ne ovat ikävä kyllä enemmän haasteita kuin varteenotettavia juonellisia pikku tarinoita. Tarinaa seuraavien tehtävien aikana dialogia löytyy, mutta näiden tehtävien välissä saattaa vierähtää pidempi tovi jolloin ainoat puheet kuuluvat örkkien suusta, ja örkit nähtävästi puhuvat vahvalla brittiaksentilla. Filleridialogin vähyys on sääli, nimittäin ääninäyttely on erinomaista, ja sitä toivoisi paljon enemmän Talionin ja haltian välille myös reissaamisen aikana. Sivuhahmoista täytyy nostaa esille metsästäjäkääpiö Torven, joka tuo virkistävän tuulahduksen huumoria erittäin synkkään tarinaan.
Elokuvat nähneelle tarina, alueet ja asioiden nimet muistuttavat jatkuvasti, että kyseessä on Keski-Maahan sijoittuva peli. Kehittäjätiimi on tehnyt hyvää yhteistyötä Taru Sormusten Herrasta -ohjaaja Peter Jacksonin ja Keski-Maa -yrityksen kanssa, jotta peli sopii mahdollisimman uskottavasti Keski-Maan kaanoniin, ja piru vie siltä se tuntuu. On erittäin virkistävää unohtaa sormus ja sen ritarit, ja pelata hahmoa joka ei ole sivuhahmo elokuvien aikaisissa hetkissä. Talionin kostotarina seisoo vakaasti omilla jaloillaan. Nykyinen konsolisukupolvi mahdollistaa laajat taistelut pitkillä piirtoetäisyyksillä tyytymättä kompromisseihin näyttävyyden kanssa. Graafisesti peli on erittäin hienoa katseltavaa, mutta ei ota suuria harppauksia graafisessa näyttävyydessä. Varsinkin kasvoanimaatiot tuntuvat erittäin jäykiltä, eikä Talionista saa kunnon hymyä irti edes onnistumisen hetkillä. Shadow of Mordor onnistuu kiitettävästi ottamaan toimiviksi todistettuja pelimekaniikkoja ja lisäämään soppaan jotain uutta. Tuoreet näkökulmat, joita Mordor sisältää, ovat virkistävää vaihtelua jo hieman latteaksi muuttuneeseen salamurhateemaan.
