Edessäsi on monipuolinen artikkeli, jonka päätarkoituksena on valottaa taustoja Trion Worldin tulevan Defiance-pelin tiimoilta. Peli perustuu samannimiseen tulossa olevaan sarjaan aivan ennennäkemättömällä tavalla: kyseessä ei siis ole mikään turha lisenssipeli. Yleisen Defiance-tiedon lisäksi artikkeli sisältää referoituja pätkiä Darien Fawksin haastattelusta johtavan tuottajan Nathan Richardssonin kanssa. Lisäksi mukana on bonuksena kursiivilla kirjoitettuja osuuksia Darienin matkasta Lontooseen – otteita pelijournalistin arjesta maksetulla matkalla. Jos nämä eivät kiinnosta, hyppää kursiivin ohi.
Lontooseen Defiancea pelaamaan
Kun Tiitu soitti minulle pari viikkoa ennen matkaa, olin innoissani. Reissaaminen pelien perässä ilmaiseksi oli pitkään ollut yksi suurista haaveistani. Kuinka hyvältä näyttäisikään ansioluettelossa merkintä jostakin tällaisesta. Vaikka olin viime aikoina ollut välillä hieman allapäin ja stressaantunut, en hetkeäkään epäillyt, vaan ilmoitin oitis olevani valmis matkaan. Tiitu kiitteli kovasti ja totesi, että oli jo pelännyt, että itse joutuisi lähtemään, vaikka ei millään kerkeäisi. Kiitos itsellesi!
Matkavalmistelut lyötiin lukkoon Trion Worldin Kirstyn kanssa sähköpostitse. Kaikki kulut maksettaisiin – lennot menisivät firman piikkiin ja majoituskin odottaisi aivan Lontoon keskustassa Piccadilly Circuksen vieressä. Sähköpostilla sain hotellin tiedot ja paljastui, että majoitus kyseisessä ökykartanossa maksaisi normaalisti useita satoja euroja. Ei minulla toisaalta kauan olisi aikaa majoituksella viettää, mutta kuitenkin reissu tuntui paperilla koko ajan vain paremmalta ja paremmalta.
Keskiviikkona 5. joulukuuta nousin British Airwaysin koneeseen Helsinki–Vantaan-lentokentällä. Matka sujui ongelmitta ja pitkälti nukkuessa. Valitettavasti kone oli kuitenkin lähes puolituntia myöhässä – oletettavasti sään takia. Pääteasemalla Heathrow’ssa minua jännitti, löytäisinkö minua odottavan taksikuskin ongelmitta. Löysin tietysti. Kaljupäinen Addison Lee -taksifirman mies odotti minua nimikyltin kanssa ja johdatti meidät mustalle taksilleen. Matka majoitukselle kesti ruuhkaisessa Lontoossa noin tunnin, mutta se meni joutuisasti autoradiota kuunnellessa ja maisemia ihmetellessä. Aluksi olimme kuskin kanssa vähän hiljaista poikaa, mutta jossain vaiheessa rupesimme juttelemaan Lontoon ja Suomen säästä sekä liikenteen vilkkaudesta. Oli jotenkin epätodellinen olo istua siellä taksin perällä vieraassa maassa matkalla vieraaseen paikkaan vierailla tarkotusperillä. Kyseessä oli neljäs matkani Lontooseen, mutta ensimmäinen näissä merkeissä ja tähän vuodenaikaan.
Saavuimme perille hyvissä ajoin, ja minulla oli ilta aikaa itselleni. Hotellin respassa tavasin sukunimeni (ei muuten ole aivan helppoa) ja sain avainkortin ja hotellia juhlistavan 25-vuotis-cookien. Hotellihuoneeni oli toisessa kerroksessa – ja kuinka hieno se olikaan! Minulla oli jättimäinen sänky, isot tilat, oma vessa, kylpyamme ja litteä televisio, joka tervehti minua omalla nimitekstilläni. Pöydällä oli Pringlesejä ja kaikenlaista muuta pikkupurtavaa, mutta nämä paljastuivat minibaarin maksullisiksi tuotteiksi. Listaan olisi saanut merkitä, mitä kaikkea oli minibaarista ja jääkaapista ottanut, ja tarjolla oli kaikenlaista virvokkeista ja pähkinöistä olueen. Hinnat eivät kuitenkaan ilahduttaneet, joten oli aika lähteä Lontoon keskustaan lampsimaan.
Kaupungilla oli todella kauniit jouluvalaistukset, joita ihastelin pitkän aikaa. Tämän jälkeen löysin itseni pian Soho Pizzeriasta, josta tilasin American Hot -nimisen pizzan ekstra-kinkulla ja kevyt-kokiksella. Olin ehtinyt syödä reilun 10 euron pizzaani jo hyvän tovin, kun joku nuori muukalainen kysyi lupaa istua tuolille, jossa reppuni makoili. Tein tilaa, ja kyseinen henkilö rupesi kyselemään, mistä olin kotoisin. Ehkä noin vartin verran puhuimme Xboxista, Livegamersista, työpaikoistamme, ruuasta ja kaikenlaisesta, mitä mieleen juolahti. Kaveri pahoitteli, että häiritsi syömistäni, mutta eihän minulla kiire ollut yksin turistina. Nuori mies paljastui ammatiltaan ohjelmoijaksi ja antoi minulle käyntikorttinsa pyytäen minua lähettämään hänelle sähköpostia. Miksikäs ei! Tämä kohtaaminen antoi kyllä loistavan startin Lontoossa pyörimiselle ja mielenkiintoista soiteltavaa kotimaahan tyttöystävälle.
Ohjelmoija oli kertonut lopussa aiheuttaneensa tarjoilijallemme hankalan tilanteen, sillä oli hetkellisesti hävittänyt maksukorttinsa. Nuori miestarjoilija oli kuulemma töissä vasta kolmatta tai neljättä päivää. Tämän kuultuani päätin itsekin kehaista tarjoilijaa ja annoin hänelle muutaman punnan tipin. Kovasti kiitteli ja hymyili.
Kiertelin kaupungilla hyvän tovin ennen kuin lähdin takaisin hotellille. Suuntavaistoton kun olen, onnistuin eksymään hyvin pitkäksi aikaa, vaikka ei hotelli kaukana ollutkaan. Hotellilla päätin laittaa kylpyveden valumaan ja käydä netissä viihdekeskuksena toimivan television kautta. Yllättäen netti oli maksullinen, mutta klikkailin huoneeni koodin sisään. Näppäimistö ei valitettavasti näyttänyt reagoivan mihinkään, joten otin puhelun respaan, josta kerrottiin, että he päivittelevät softaansa, joten netti ei toimi. Valittelin maksaneeni jo viisi puntaa, ja he suosittelivat, että käyttäisin omaa läppäriäni. Television takaa löysin johdon, jonka kytkin läppäriini, mutta kas vain: tunnista 10 euroa, vuorokaudesta noin 18. Päätin kuitenkin maksaa tunnista, jotta saisin tehtyä hieman taustatyötä Defiancea varten. Jossain vaiheessa tunti tuli täyteen ja yhtäkkiä siirryin mukamas maksamaan myös vuorokaudesta. Varsinainen maksaminen tapahtuisi vasta uloskirjautuessa, ja silloin kyllä ottaisin ongelman puheeksi.
6.12. eli Suomen itsenäisyyspäivänä heräsin hyvissä ajoin aamupalalle, mutta päädyinkin vielä jatkamaan unia. Lähdin Trion Worldin pelipaikalle melko pitkää reittiä, mutta löysin kuin löysinkin perille. Kohta kuitenkin tajusin, että minun oli pitänyt odottaa firman edustajaa Kirstyä hotellin aulassa, eikä lähteä yksin palloilemaan. Puolijuoksulla menin takaisin hotellille, mutta ei minulla mikään kiire olisi lopulta ollut. Nuori ja iloinen Kirsty kätteli minua ja otti hotellilta mukaan myös kolme muuta heppua, joiden kanssa kävelimme tapahtumapaikalle – tällä kertaa hieman lyhyempää reittiä.
Viimein perillä valmiina pelaamaan
Tapahtumapaikalla tarjottiin keksejä, croissantteja, teetä, mehua ja kaikenlaista muuta pientä. Isossa autotallimaisessa luolassa oli ilmeisesti 16 Playstation 3:a ja neljä PC:tä. Minun ja muutaman muun Xbox-ihmisen harmiksi Xbox-versiota ei siis ollut pelattavana, mutta PC:hen oli liitetty mustat Xbox-ohjaimet (en edes tiennyt, että se olisi mahdollista). Pari pelikehittäjää kertoi pelistä ja päivän ohjelmasta lyhyesti ennen kuin pääsimme kokeilemaan.
Defiance sijoittuu San Francisco Bay -alueelle pari- kolmekymmentä vuotta tulevaisuuteen. Peli on kolmannesta persoonasta kuvattu räiskintäpeli, joka puolestaan sijoittuu avonaiseen dynaamiseen hiekkalaatikkomaailmaan, jossa on myös näyttäviä sään- ja vuorokaudenajanvaihteluita. Peliä pelataan jatkuvasti online-tilassa, mutta siinä on vahvoja tarinallisia elementtejä ja muun muassa co-op -tehtäviä. Kun pelaaja siis suorittaa valittua kampanjatehtävää, voi samaa peliä pelaava ystävä liittyä mukaan saumattomasti, minkä lisäksi pelissä on erikseen valikosta käynnistettäviä tehtäviä ja esimerkiksi kilpailullisia pelimuotoja. Yhtenä mielenkiintoisena ominaisuutena pelintekijät puhuivat siitä, kuinka he tulisivat päivän aikana lähettämään jossain vaiheessa jonkin suuren bossin pelimaailmaan meitä testaajia kiusaamaan.
Minä päädyin siis pelaamaan Defiancea PC:llä, johon oli kiinnitetty Xbox-ohjain. Pienen säätösählingin jälkeen pääsin luomaan oman hahmoni. Hahmoaan pystyy kustomoimaan hyvin monilla tavoilla, ja perusluokat sniputtajasta ja räiskijämörssäreistä vaikuttivat olevan mukana. Itse otin kiikarikiväärin ja tein hahmostani hieman Predatorin näköisen pitkätukan. Autoin myös hieman vieressäni istuvaa naista löytämään kontrollit. Kävi ilmi, että kyseessä oli Official Xbox Magazinen toimittaja.
Defiancen alkuhetket
Päädyin avoimeen maailmaan jonkin avaruusolennolta näyttävän ukon viereen. Hän antoi minulle tehtävän, jossa minun piti käydä hakemasta jostain kaukaa jokin tietty asia. Tohkeissani en kiinnittänyt dialogiin sen enempää huomiota kuin että se oli hyvin ääninäyteltyä. Graafisesti maailma näytti todella laajalta ja monipuoliselta: oli vettä, kasvillisuutta ja runsaasti korkeuseroja. Pelintekijä ohjeisti minua painamaan ylös digitaaliohjaimella, jolloin eteeni spawnasi aavikkokirppu. Sillä sitten lähdin köröttelemään kohti määränpäätäni. Aina välillä vastaan tuli monenlaisia vihollisia, hienoja maisemia ja muita pelaajia.
Vihollisten ammuskelu oli yllättävänkin viihdyttävää puuhaa. Minkäänlaista tyypillistä cover-systeemiä ei pelissä ollut, vaan vihollistulelta piti suojautua itse. Alussa kokeilin päräyttää kirpullani keskelle vihollisleiriä, mutta se osoittautui huonoksi ideaksi: kulkuneuvoni räjäytettiin ja minä jäin maahan makoilemaan. Kertaalleen pystyin nousemaan maasta omin voimin, mutta seuraava kuukahtaminen johti päihittymiseen – ei kuolemaan, sillä minut koottiin rahaa vastaan uudestaan kuntoon.
Seuraavalla kerralla lähestyin vihollisia kauempaa kiikarikiväärin tähtäimen lävitse. Päät räjähtelivät ja suihkivat verta, kun sniputin kaukaa, tarkasti ja tehokkaasti. Välillä otin osumaa, mutta nykytrendien mukaisesti suojani latautuivat pysyessäni hetken piilossa. Missään vaiheessa ei pelaaminen tuntunut liian helpolta tai liian vaikealta, vaan koko ajan oli uutta haastetta ja erilaisia vihollisia ympärillä. Välillä sammuteltiin reaktoreita ja välillä puolustettiin omaa asemapaikkaa pahisten ryntäyksiltä.
Jossain vaiheessa ruudulle ilmestyi teksti, jossa luki suunnilleen ”Hellbug uprising in 17:59”. Tutka näytti, että parin kilometrin päässä tapahtui parhaillaan jotain suurta, joten hyppäsin kirppuuni ja kaahailin paikalle. Matka ei todellakaan ollut mikään lyhyt, vaan pelialue oli varsin laaja ajaessakin. Lopulta saavuin isolle aukiolle, jossa oli megalomaanisen kokoinen hirviö-ötökkä, jota suurin osa muista testaajista oli jo kurmottamassa. Energiat pedolta kuluivat hitaasti, mutta yhdessä kun siinä viskeltiin kranaatteja ja räiskittiin menemään, niin hiljaa hyvä tuli. Bossitaistelussa oli todellista ison skaalan meininkiä, kun jokaisen paikalla olleen oli ollut pakko saapua omatoimisesti itse paikalle. Taistelun loputtua kerrottiin, kuka oli tehnyt bossille eniten vahinkoa ja sen sellaista. Tämän jälkeen pelaajat hajautuivat taas omille teilleen tai muodostivat klikkejä ja lähtivät yhdessä seikkailemaan. Viihdyttävää.
Hahmonkehitys
Yksi merkittävä asia Defiancessa tuntui olevan se, että oma hahmo kehittyi pelatessa jatkuvasti. Kokemuspisteet kasvoivat lievästi jokaisesta pikkuörkinkin ampumisesta, ja näitä pisteitä pystyi käyttämään taitojen kehittämiseen. Taitopuussa oli lukuisia erilaisia ja erihintaisia skillejä valittavana: joillain sai kehitettyä suojan latautumista, kyykyssä tehtyä vahinkoa, takaa tehtyä vahinkoa, yläpuolelta tehtyä vahinkoa ja niin edelleen. Päivityksiä ei turhan usein kuitenkaan saanut tehdä, mikä entisestään nosti ominaisuuden palkitsevuutta. Lisäksi pelatessa tienasi välillä myös lisää valuuttaa, jolla pystyi tietyistä paikoista ostamaan tehokkaampia aseita, joita puolestaan pystyi niitäkin kehittämään erilaisilla modauksilla. Kaikenlaista pientä räätälöitävää löytyy pelistä siis perin runsaasti.
Väliaika – makaronilaatikkoa ja hampurilaisia
Pelipäivän edettyä ehkä noin puoleenväliin, oli tarjolla sapuskaa. Näin suomalaisena suorastaan huvituin, kun tarjolla oli kippoja, joissa oli jonkinlaista makaronilaatikkoa. Hampurilaiset maistuivat minulle paremmin, mutta oli miten oli, ruokahuolto kyllä pelasi kuin journalistit konsanaan. Seuraavaksi aloinkin valmistautua haastatteluuni johtavan tuottajan Nathan Richardssonin kanssa. Minulla olisi noin vartti aikaa kysellä mieleen tulevia kysymyksiä, joten pysähdyin hetkeksi kirjaamaan asioita ylös. Totuus on, että osa kysymyksistäni saattoi olla vähän hassujakin, koska en ollut tiennyt Defiancesta paljonkaan ennen paikalle tuloa. Tämän pääsyynä puolestaan on se, että pelistä ei yksinkertaisesti ollut netissä paljonkaan tietoa olemassa.
En nauhoittanut haastattelua, joten en kehtaa kirjoittaa sitä auki repliikkimuotoon, vaan referoin epäsuorasti.
Haastattelu johtavan tuottajan Nathan Richardssonin kanssa
Aluksi kysyin, mikä tänä räiskintäpelien aikakautena tekee Defiancesta uniikin. Nathan vastasi, että näin massiivisen skaalan avointa maailmaa ei ole aiemmin yhdistetty räiskintäpeleihin ja mukana on myös monenlaisia co-op -yhteistyömahdollisuuksia.
Seuraavaksi kysyin syytä siihen, miksi pelissä ei ole cover-systeemiä, joka nykypäivänä tuntuisi löytyvän vähän joka pelistä. Samaan hengenvetoon totesin, että itse en koskaan ollut varsinaisesti pitänyt suojien takana loikkimisesta. Nathanin vastaus oli hyvin perusteltu: tällaisessa avoimen maailman ympäristössä cover-systeemi ei yksinkertaisesti toimisi, mutta edelleenkin suojaan voi ja kannattaa mennä fyysisesti.
Yksi minua kiinnostava kysymys oli, miten Trion World oli päätynyt yhteistyöhön SyFyn kanssa ja miten he aikoisivat promota molempia Defiance-tuotteita samanaikaisesti. Nathan kertoi, että mainostaminen tulee olemaan pitkälti koko Defiance-universumin promoamista. Peli itse asiassa ilmestyy kaksi viikkoa ennen kuin sarja alkaa. Peli toimii eräänlaisena prequelina sarjalle, minkä jälkeen sarja jatkaa tarinaa, ja lopulta peli ja sarja ikään kuin yhdistyvät.
Jatkoin vielä samasta aiheesta kysymällä, että kumpi oikein tuli ensin, peli vai tv-sarja. Ihmettelin, onko peli enemmänkin spin-off vai uskollinen sarjalle. Nathan sanoi, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen, mutta periaatteessa peli tuli ensin, sillä Trion etsi yhteistyökumppania tähän projektiinsa. Kyseessä oli kuitenkin niin sanottu ”joint venture”, eli molemminpuolinen projekti. Peliä tekemässä on niinkin monta kuin 150 henkilöä, eikä peli olisi mikään halpa lisenssituote. Pelillä ja sarjalla on sama maailma, mutta niitä tullaan mainostamaan jonkin verran myös erillisinä tuotteina.
Seuraavaksi tahdoin tietää, millä tavalla Trion aikoo miellyttää maailmanlaajuisia markkinoita, kun esimerkiksi Suomessa ei kyseinen SyFy Network edes näy televisiossa. Nathan kertoi, että peli tulee olemaan oma juttunsa, eli niin sanottu standalone, joka ei vaadi suurempaa tietämystä tv-sarjasta. Toisaalta Nathan totesi, että ohjelmaa pyritään saamaan ulos useassa Euroopankin maassa, joissa ei kyseistä SyFy Networkkia ole. Suomesta tai mistään tietyistä maista hän ei osannut juuri sanoa, mutta tarkoitus olisi markkinoida sarjaa mahdollisimman moneen valtioon.
Haastattelun tässä vaiheessa palasin takaisin peliä suoraan koskeviin kysymyksiin ja tiedustelin avoimen pelimaailman kokoa. Nathan ei suostunut kertomaan neliökilometrejä, mutta kuvaili aluetta jättimäiseksi osaksi San Francisco Bay -aluetta. Hän myös totesi, että tässä testiversiossa oli pelattavissa itse asiassa vain pieni osa kokonaisuutta.
Kysyin, miten Trion aikoo tasapainottaa pelaamisen yksin ja kymmenien pelaajien kanssa. Nathan totesi, että peli on aina onlinessa, mutta myös yksin voi suorittaa suurimman osan, itse asiassa kaikki yksinpelikampanjan tehtävät vaikean kautta. Pelaajan ei kuitenkaan tarvitse koskaan olla täysin yksin, sillä hän on aina samassa pelimaailmassa muiden pelaajien kanssa.
Käsikirjoitettua sisältöä on pelissä Nathanin mukaan pääjuonessa noin 20–30 tuntia, mutta lisäksi mukana on lukuisia sivutehtäviä sekä muuta moninpelipelattavaa, joten kokonaiskestoa on mahdoton määritellä.
Seuraavaksi kysyin, olisiko pelissä muita kulkuneuvoja kuin aavikkokirppu, vaikka myönsin juuri sattumalta nähneeni jonkun ajaneen kuorma-autolla. Nathanin mukaan pelissä on myös muutamia logistiikkakulkuneuvoja, joiden osan perästä voi esimerkiksi ampua ulospäin. Lentäviä aluksia ei kuulemma toistaiseksi ole, mutta Trionilla on aggressiivinen kehityssuunnitelma, joten he saattavat tuoda sellaisia peliin myöhemmin.
Julkaisupäiväksi pelille paljastui 2.4.2013.
Tiedustelin, kuinka monta samanaikaista pelaajaa voisi pelata Xbox Livessä. Nathan sanoi, että todella monta, mutta tarkka lukumäärä on vielä avoinna. Pelaajien kommunikointi puolestaan tulisi tapahtumaan äänellä, mutta hän ei vielä paljastanut, miten tämä tulisi toimimaan valtavissa taisteluissa.
Vaikka peli tulee sekä PC:lle, Playstation 3:lle ja Xbox 360:lle ja vaikka tapahtumassa näitä koneita oli yhdistettynä samaan verkkoon, ei tämä kuulemma olisi useista syistä mahdollista tai haluttavaa valmiin pelin kanssa. Syyksi Nathan kertoi muun muassa Microsoftin haluttomuuden ja sen, että esimerkiksi PC-pelaajilla saattaisi olla hiiriohjauksesta apua konsolipelaajia vastaan pelatessa.
DLC:stä Nathan vastaili, että pieniä päivityksiä tullaan kenties tekemään noin parin viikon välein ja isoja noin parin kuukauden välein, sillä tarkoitus on pitää peli tuoreena. Osa sisällöstä tulee olemaan ilmaista ja osa maksullista.
Lopuksi kysyin, olisiko Nathanilla lähettää terveisiä Livegamersin väellä. Vastaus oli ”Ei… [naurua] Ostakaa Defiance. Niin minä todellakin tekisin!”
Tilaisuus päättyy
Pelitilaisuuden loppupuolella olin melko kauan toimettomana mussuttamassa croissantteja, sillä käyttämäni PC ilmeisesti vähän vikkuroi, sillä sitä tunnuttiin säätävän melko pitkään. Oli miten oli, peli vaikutti kauniine muuttuvine ja laajoine maailmoineen erittäin mielenkiintoiselta ja sellaiselta, että tulen sen itsekin huhtikuussa varmasti hankkimaan.
Lopussa journalistit vietiin pimeään huoneeseen, jossa näytettiin muutama mainosspotti ja puhuttiin vielä pelin ja tv-sarjan yhteydestä. Kaikki tämä jäi hieman hämäräksi, mutta ilmeisesti pelaajien tekemät muutokset ja taistelemat taistelut tulevat jollain tapaa vaikuttamaan tv-sarjan tapahtumiin sen lisäksi, että sarjan tapahtumat tulevat vaikuttamaan peliin. Jokin omituinen esimerkki oli, että joku sarjan hahmoista saattaisi käydä pelissä ja saapua pelistä takaisin sarjaan. Tämä kuulostaa todella salaperäiseltä ja uniikilta, ja niin tekijät totesivat asian olevankin.
Ennen poistumista paikalta saimme vielä nähdä noin kolmen minuutin pätkän sarjan pilotista. Tätä pätkää ei kukaan muu ollut kuulemma koskaan nähnyt. Sarja vaikutti kyllä varsin humoristiselta ja hyvältä. Tuotantoarvot kohdillaan! Mieluusti tuota sarjaakin jatkossa seuraisin.
Tähän päättyy siis sepustukseni itse pelistä ja tilaisuudesta. Loppuartikkeli tulee olemaan lyhyttä selitystä siitä, mitä matkani päätteeksi tapahtui. Loppukaneettina voin todeta, että Defiancella on potentiaalia olla jotakin todella suurta.
Tilaisuuden jälkeen
Kirsty kertoi, että tapaisimme pienellä porukalla pian hotellin baarissa ja minut oli kutsuttu mukaan. Lähtiessäni tapahtuma-alueelta minulle annettiin vielä kassillinen Defiance-tavaraa: kyniä, muki, lehtinen, kortti ja paita. Vein kamat hotelliini ja tapasin muita journalisteja hotellin baarissa. Olisin saanut useitakin juomia, mutta tyydyin vain yhteen olueen. Minua hieman ahdisti se, että taisin olla ainoa ei-britti porukassamme enkä oikein päässyt keskustelun flow’hun mukaan. Official Xbox Magazinen nainen hieman keskusteli kanssani, mutta myös hänellä oli siinä muitakin tovereita. Jossain vaiheessa nolotti, etten oikein sanonut mitään, ja muutenkin tahdoin vielä katsella kaupunkia ennen aamuista lähtöäni, joten sanoin meneväni kiertelemään. Parin tunnin päästä, kello 19.45, olisi kuulemma tarjolla lounasta Inamo-nimisessä paikassa, mutta sanoin, että saa nyt nähdä kerkeänkö paikalle. Kiitin joka tapauksessa kovasti ja hyvästelin mukavan poppoon.
Ulkona oli jälleen tullut pimeää, joten minua ei liiemmin huvittanut lähteä yksin Big Beniä ja muita nähtävyyksiä etsimään. Ennemmin kiertelin hieman kauppoja, ostin itselleni pipon ja etsin hieman tuliaisia Suomeen vietäväksi. Eräässä Spar-kaupassa pääsin WiFi-yhteydellä Facebookiin tyttöystävän kanssa chattailemaan. Kohta kello olikin jo sen verran, että päätin kuitenkin etsiä mainitun Inamo-ravintolan. Lower Regent Street oli yllättävän vaikea löytää, ja moni paikallinen ohjasi minut väärään suuntaan. Lopulta kysyin osoitetta poliisilta, joka avuliaasti opasti minut oikealle tielle.
Inamossa minulta kyseltiin pöytävarausta, mutta Kirstyn nimellä he eivät sitä löytäneet. Sanoin, että en olisi varma, onko meillä varausta, mihin vastauksena sain pöllämystyneen katseen. ”Or is this a place where you have to have a reservation”, änkytin ja sain myöntävän vastauksen. Jonkin aikaa odottelin ja tekstailin Kirstylle, ja lopulta istuinkin pöydässä muun muassa haastattelemani Nathanin vieressä.
Inamo oli todella erikoinen paikka. Kaikki tilaukset tehtiin pöydän sisäisellä hiirellä, ja näyttö oli heijastettu projektorilla pöytään. Kaikkien ruokien kuvatkin heijastettiin tilausvaiheessa suoraan lautaselle. Uskomatonta, mutta totta! Ruokalajit olivat luonnollisesti myös hemmetin kalliita, kuten myös juomatkin. Aluksi olin tilausteni kanssa varovainen, mutta sitten tajusin, että eihän tässä mitään hätää ole. Nathankin sanoi jatkuvasti ”Order another one!” Siinä sitten tilailin kaiken maailman oluita, 12 euron Mohitoja ja 20 euron ruokia. Läppä lensi, ja pääsin kuin pääsinkin uudessa pöytäseurueessani keskusteluun mukaan. Useita tunteja istuimme pöydässä jutellen, juoden ja syöden. Omat tilaukseni maksoivat lopulta 57,60 £ eli euroissa noin 80. Koko pöytäseurue tilasi niinkin paljolla kuin 937,70 punnalla eli noin 1300 eurolla. Ei paha!
Muut lähtivät vielä jatkamaan, mutta itse päätin mennä hotellille. Taksini hakisi minut kentälle jo ennen viittä, joten minulla ei ollut kauan aikaa nukkua. Kävin vielä kertaalleen kylvyssä ja nukahdin lopulta sänkyyni valot päällä. Nukkumisaikaa minulla oli vissiinkin vajaat neljä tuntia.
Respassa oletin joutuvani maksumieheksi, mutta mitä vielä: ”Ei mitään maksettavaa”, ilmoitti hotellivirkailija. Siinä hetkessä tajusin, että olisin varmaankin voinut hitto vie tyhjentää sen minibaarinkin veloituksetta! Tuli tyhmä ja hölmistynyt olo, mutta ei muuta kuin kiitos kiitos ja taksilla Heathrow’lle. Päätä hieman särki, mutta matka oli ohi ja onnistunut.