Ubisoftin julkaisema 187 Ride or Die on tuorein tulokas gangsta-meiningistä ideansa ammentavien pelien sarjassa. Taustatarina maalailee synkkiä visioita alamaailman drive-by -tyyppisistä yhteenotoista ja todella rajusta ghettomeiningistä. Loppupeleissä kyse on kuitenkin varsin perinteisestä aja-ja-ammu -pelistä, joka tällä kertaa on kuorrutettu gangsta-vaikutteilla ja tuhdisti potkivalla rap-musiikilla. Koska kuorrutus on kuitenkin toteutettu varsin mallikkaasti ja edellämainitun genren arvomaailmaa mukaillen, on sille syytä antaa ainakin arvostelun mittainen mahdollisuus.
(K)oodi murhalle?
187 Ride or Die tarjoaa yksinpelikampanjan lisäksi tuen moninpelille sekä jaetulla ruudulla, System Linkin että Xbox Liven kautta. Valitettavasti arvostelukappaleessa ei ollut käytettävissä Live-tukea, joten arvostelu jää siltä osin vajaaksi. Tämä on valitettavaa, sillä omasta mielestäni peli on nimenomaan parhaimmillaan useamman pelaajan voimin nautittuna.
Yksinpelikampanjassa pelaajaa kuljetetaan erittäin lineaarisesti tehtävästä toiseen, jotka rakentuvat muutaman erilaisen pelimuodon ympärille. Pelimuotoja ovat perinteisen kilpa-ajon lisäksi muun muassa poliiseilta pakeneminen moottoritiellä, parkkihallista ulos selviäminen, pickupeilla ajettava deathmatch suljetulla alueella sekä erilaiset variaatiot näistä. Pelimuodot muistuttavat kuitenkin hyvin paljon toisiaan, eikä ratojen yksilöllisyyskään päätä huimaa. Suoriutumalla tehtävistä hyvin voi ansaita itselleen erilaisia bonuksia, muun muassa uusia autoja tai pelihahmoja.
Kaiken kaikkiaan pelissä on kummallista vetovoimaa, en tiedä ovatko syynä toimivat kontrollit, hyvin hiottu vaikeustaso vai stimuloiva aihepiiri. Joka tapauksessa ruudun ääreen huomaa palaavansa kerta toisensa jälkeen. Pelattavaa ei valitettavasti ole kuin muutamaksi illaksi, jonka jälkeen toimintaa joutuu hakemaan moninpelipuolelta. Kannattaa myös huomioida, että moraalisesti arvelluttavan aihepiirinsä ja alatyyliä viljelevän kielenkäytön johdosta peli ei sovellu aivan perheen pienimpien pelihyllyyn.
Köyhän miehen Burnout
Pelin maisemat ovat värikkäitä ja yksityiskohtaisia, täynnä rikkoutuvia tai räjähtäviä objekteja. Graafinen puoli on muutenkin kehittäjätiimillä hyvin hallinnassa, vaikka aivan autopelien kirkkaimpaan kärkeen onkin vielä matkaa. Erilaisia heijastus- ja valaistusefektejä on käytetty runsaasti ja yhdessä auton liikkumista siivittävän blur-tehosteen kanssa ne luovat miellyttävän visuaalisen kokonaisuuden, jota automallien pienet sahalaidat eivät onnistu himmentämään. Animaatioiden ystäviä hemmotellaan yksinpelikampanjaa eteenpäin kuljettavilla välipätkillä, joissa ei luoteja tai kalliita autoja säästellä. Kertaalleen avattuja animaatioita voi tarkastella Bonus-valikon kautta.
Äänipuolella erilaiset räjähdykset kuullostavat varsin pontevilta, etenkin Dolby Digital -vahvistimen kautta ohjattuna. Samoin aseiden nakutus sekä luotien osumat auton peltiin ovat aidonoloisia, vaikkei suoranaista vertailukohtaa reaalimaailman vastaaviin tilanteisiin juuri olekaan. Mutta toimiva illuusio hektisestä katutaistelusta on mielestäni onnistuttu loihtimaan esiin. Rymistelyn taustalla soiva afroamerikkalainen rytmimusiikki ei varmasti miellytä kaikkia pelimiehiä, mutta pelimaailman huomioon ottaen se on oikeastaan ainoa vaihtoehto. Ja ainakin omasta mielestäni ajaa asiansa erittäin hyvin.
Vasempaan tai oikeaan
Pelissä on useita erilaisia kontrollivaihtoehtoja, joista oletusmallina tarjoillaan varsin kiinteällä ampumismekanismilla varustettua vaihtoehtoa. Tällöin vasen tatti ohjaa autoa ja pelaaja päättää painikkeiden avulla ampuuko eteen- vai taaksepäin. Ja pieni automaattitähtäys auttaa ohjaamaan luotivirrat kohteeseensa. Toinen vaihtoehto on käyttää vapaata tähtäysmallia, jolloin oikealla tatilla ohjataan 360 asteen akselilla tapahtuvaa ammuntaa. Molemmissa vaihtoehdoissa kiihdyttäminen ja jarruttaminen tapahtuvat loogisesti liipasimien avulla. Ampumisen voi myös jättää toisen pelaajan vastuulle, optio joka toimii myös pelin kampanjamoodissa.
Pelistä löytyy mittava valikoima erilaisia aseita pistoolista maamiinoihin, joita voi poimia matkan varrelta löytyvien symbolien avulla lisää. Aseita voi myös varastaa vastustajilta, jolloin kinkkisen tilanteen voi saada käännettyä hetkessä päälaelleen. Vaikka aseita löytyy moneen makuun, ovat ne järeimmilläänkin varsin vaatimattomia ja mielikuvituksettomia. Pelin kautta linjan yliampuvaan henkeen olisivat mielestäni sopineet huomattavasti järeämmät kanuunat.
Käytettävissä oleva autovalikoima on laaja urheiluautoista city-maastureihin, mutta oikeiden autonvalmistajien lisenssejä pelistä ei löydy. Pelin edetessä menopelejä aukeaa käyttöön lisää – tosin ajettavuus ja auton käyttäytyminen eri autoluokkien välillä poikkeaa vain marginaalisesti. Mutta tuskin tiukka realismi on edes ollut pelinkehittäjien tavoitteena.
Pistetäänkö pakettiin?
Kokonaisuutena 187 Ride or Die on keskitasoa parempi action-kaahailu, jonka rennonletkeä gangsta-meininki ja viilattu pelattavuus nostavat perusmassan yläpuolelle. Peliin on helppo päästä sisään ja parhaimmillaan se onkin pieninä kerta-annoksina nautittuna, pidemmän päälle toiminta alkaa toistaa itseään. Luonnollisesti kaverin kanssa (ja todennäköisesti myös Xbox Liven kautta) pelattuna nautittavuus kasvaa entisestään, mutta pitkäikäiseksi hittipeliksi eväät ovat valitettavasti liian vähäiset. Peli on myös hinnoiteltu normaalia halvemmaksi, kyseessä on siis hinta-laatu -suhteeltaan harkitsemisen arvoinen paketti.