Tuntuu, että Alan Wakea on saanut odottaa pienen ikuisuuden. Nyt kun peli vihdoin on hyppysissä, tunne on epätodellinen. Remedy Entertainmentin peli on kallein suomalaisen viihdeteollisuuden tuotos, merkkitapaus suomalaisessa peliteollisuudessa. Voiko peli millään nousta kuuden vuoden jälkeen ennakko-odotusten tasolle?
Tervetuloa Bright Fallsiin!
Alan Wake on psykologiseen jännitykseen nojaava toimintapeli. Synkästä tunnelmastaan huolimatta Alan Wake ei ole kuitenkaan varsinainen kauhupeli. Selkäpiitä kylmääviä kohtia tulee vastaan, mutta pääpaino on alusta lähtien tuntemattoman pelolla ja suuren mysteerin selvittämisellä. Pelin päähenkilö Alan Wake on kirjoittajan blokista kärsivä menestyskirjailija, joka saapuu vaimonsa Alicen kanssa syrjäiseen Bright Fallsin pikkukaupunkiin hermolomalle. Pahojen unien vaivaamalle Alanille levähdystä ei kuitenkaan ole luvassa. Painajaiset karkaavat todellisuuteen, ja Alice katoaa selittämättömästi. Pimeydestä syntyvät hirvitykset uhkaavat syöstä Alanin mielenterveyden ja koko Bright Fallsin turmioon. Epätavallisen sankarin on taistelteva läpi pimeyden selvittääkseen mysteerin ja pelastaakseen vaimonsa.
Se riittäköön alustuksesta. Nyt siihen tärkeimpään: kyllä, se on hyvä. Alan Wake on erinomaisesti onnistunut peli ja vuoden tähän mennessä parhaimpia pelejä. Väitän sen olevan jopa paras suomalainen peli, mitä on koskaan tehty.
Ei voi olla! Perustele nyt, hyvä mies…
Myönnetään oitis: Alan Waken maailma ja aihepiiri iski minulla suoraan hermoon. Remedy on onnistunut tekemään pelimaailman quentintarantinot ottamalla vaikutteita monista vaikuttavista populäärikulttuurin teoksista ja luomaan modernin tarinankerron avulla jotakin hienoa. Alan Wake onkin yhtä hermoja kutkuttavaa kunniaparaatia monille kulttiarvoon nousseille klassikoille kuten Twin Peaksille, Twilight Zonelle (Suomessa Äärirajoilla) ja Stephen Kingille teoksille.
Pelin tarinaa ei ole turhaan suitsutettu. Kirjoitusjälki on kautta linjan erinomaista. Se on samalla metakirjoittamisen taidonnäyte. Tarinat tarinoiden sisälle kietoutuvat elegantisti yhteen mielikuvitusta kutkuttavasti. Takaumia, kertojaääntä ja muita tarinankerronnan apuvälineitä käytetään harvinaisen nokkelasti. Dialogi ja hahmot ovat kliseisyydessään iskeviä, eikä huumoriakaan olla unohdettu. Terävä itseironia sävyttää tarinaa ja naureskelee rehellisesti itselleen. Tarinaa syvennetään hienosti pelimaailman sisällä, ja muun muassa pelin televisioruuduista irtosi nauruhermoja iskeviä hetkiä.
Alan Waken tarina koostuu useasta tv-sarjamaisesta jaksosta, joista jokainen on oma tasapainoinen kokonaisuutensa. Tarina soljuu johdonmukaisesti ja uskottavasti eteenpäin kuin joki välillä rennon hiljaisesti ja välillä riehuen väkivaltaisena kuin raivoava koski. Jaksot päättyvät moderneille jännityssarjoille kuten 24:lle ja Lostille uskolliseen tapaan melkoisiin cliffhangereihin. Juoni vie helposti mukanaan, ja jakson päättyessä ohjaimen laskeminen vaatiikin melkoista tahdonvoimaa.
Siinäkö kaikki? Mites se varsinainen pelaaminen?
Remedy ei ole tällä kertaa keksinyt toimintaan uusia vallankumouksellisia ideoita, mutta pelimekaniikka on kaikin puolin vankkaa laatutyötä. Alan tottelee ohjausta erinomaisesti ja liikkuu uskottavasti kompastellen metsäseudulla kuin kunnon kaupunkipoika konsanaan. Oleelliset liikkeet, väistöt, sprintit sekä itsensä puolustaminen iskostuvat selkärankaan vikkelään. Toiminta on koko lailla rytmitetty tarkasti. Uusia haasteita ja apuvälineitä ujutetaan mukaan jatkuvasti, ja pelaaminen säilyy koko ajan palkitsevana.
Bright Falls on vaaroja täynnä. Pimeyden voimat ottavat valtaansa lähes kaiken vastaantulevan ja pyrkivät näin estämään kirjailijan etenemisen. Mustat varjot tarjoavat pimeyden kätyreille läpitunkemattoman suojan, johon ainoa vastalääke on valo. Valon ja pimeyden kontrasti on Alan Wakessa suuri teema. Taistelussa dynamiikka on kaksivaiheinen. Valonsäteet polttavat vihollisten suojauksen pois ja vasta sen jälkeen heidät voi viimeistellä perinteisillä tuliaseilla. Työkalut eivät pysy toiminnassa kauaa, ja pakkaa sekoitetaan jatkuvasti rajoittamalla sitä, mitä Alan milloinkin löytää mukaansa.
Lähitaistelumahdollisuuksia ei kirjailijallamme ole lainkaan, joten panosten puuttuessa ei voi muuta kuin ottaa jalat alleen ja rynnätä kohti lähimmän valon turvaa. Alanin onneksi syrjäkaupunki on luontainen paikka löytää hätäraketteja, soihtuja, tulvavaloa sekä muita kirkkaita valonlähteitä, joista kaikilla on tyrmäävä vaikutus vihollisiin. Apuvälineet ovatkin usein ahtaassa paikassa ero elämän ja kuoleman välillä. Valojen alla peli myös tallentaa ja palauttaa Alanille kadotetun elinvoiman.
Vaikka fikkarin valonsäteellä sohiminen saattaa tuntua hassulta, toimii se käytännössä uskottavasti. Valolla on tuntuvaa painoa, ja taistelun räiskyvät valoefektit hidastuksineen tekevät hetkessä vaikutuksen. Asevalikoima on todella hyvin tasapainossa, mutta varsin rajallinen. Toimintapelien kaikkia kliseaseita ei ymmärrettävistä syistä ole mukana, mutta pieni lisä arsenaaliin olisi ollut tervetullut. Viholliset eivät nekään ole järin monipuolista joukkoa, vaan koostuvat lähinnä riivaavista kirvesmurhaajista ja poltergeisteista. Onneksi peli ei ehdi pitkiä siirtymisiä lukuun ottamatta käydä tylsäksi. Peli onkin mitoitettu varsin sopivaksi, sitä ole väkisin venytetty.
Se on siis sitten lyhyt vai?
Alan Waken odysseijalla on kestoa noin kymmenen tunnin verran riippuen siitä, millä vaikeustasolla pelaa. Normal-vaikeustasolla en suosittelisi aloittamaan. Ammusmäärä on pelissä vakio, ja normalilla pateihin suorastaan hukkuu. Haastetta peliin saa vasta Hardilla, jolla viholliset ovat huomattavasti kestävämpiä ja aggressiivisempiä. Itselläni läpäisy kesti noin 12 tuntia, johon mahtui reilusti seikkailua ja Alanin aavekäsikirjoituksen sivujen keräilyä. Kaikkea ei ole mahdollista löytää ensimmäisellä pelikerralla, ja perfektionistitkin voivat rauhassa uppoutua ensikerralla juoneen murehtimatta liikaa missatuista achievement-pisteistä. Ensimmäisen läpipeluukerran jälkeen aukeaa Nightmare-vaikeustaso, joka tarjoaakin jo kunnolla ahdistavaa selviytymistaistelua. Siinä tuntuu, että panokset eivät millään riitä kaatamaan kaikkia vastaantulevia vastustajia, ja meno on sopivan ahdistavaa. Pelaan harvoin pelejä toistamiseen läpi, mutta uuden pelin aloittaminen painajaisessa oli harvinaisen itsestäänselvää.
Alan Wake on pohjimmiltaan lineaarinen peli. Tarinankerronta heittelee Alania paikasta toiseen, mutta toiminnallisilla alueilla edetään aina suoraviivaisesti. Kehityksen alkuvaiheessa Alan Wake oli avoimen maailman peli. Se on mennyttä elämää, mutta ilahduttavasti tunne avoimesta ympäristöstä ei ole kadonnut. Seikkailu ei tunnu putkijuoksulta metsien ja mantujen ulottuessa reilusti havaintokentän ulkopuolelle. Pelialueet on rajattu luonnollisilta tuntuvilta esteillä ilman näkymättömiä seiniä. Terve itsesuojeluvaisto estää harhautumasta kauaksi polulta. Eksyjä kohtaa loppunsa nopeasti sumusta heräävien vihulaisten toimesta.
Paikoitellen etäisyydet ovat pitkiä ja silloin on helpointa ottaa kiesi alle. Autoilu on varsin pieni osa peliä, mutta tarjoaa mukavaa vaihtelua ja uskottavaa etäisyyden tuntua pelimaailmaan. Parhaimmillaan ajelu jopa palautti mieleen Half-Life 2:n autolla kaahailut. Ympäristöissä riittää kokonaisuudessaan oikein mukavasti vaihtelua. Metsässä samoilua on toki lähelle kyllästymispistettä, mutta onneksi Bright Fallsista löytyy monia mielenkiitoisia paikkoja menoa virkistämään.
Kuulostaa liian hyvältä. Kai siinä jotain vikaakin löytyy?
Alan Waken vahvuudet varjostavat silmissäni helposti pelin heikkoudet. Ei kyseessä toki täydellinen peli ole. Joskus objektit piirtyvät liikkeessä hitaasti, esimerkiksi autolla ajaessa tai välivideoiden kamera-ajoissa kiviä ja puita putkahtaa esiin hölmöllä viiveellä. Viimeistelemättömyyttä havaitsee myös hahmojen esityksessä. Rauhallisissa osioissa hahmot näyttävät turhan tönköiltä, eivätkä huulisynkka ja ilmeet pysy tunteiden tasolla. Ääninäyttely on laadukasta vaikka lähenteleekin paikoitellen ylilyöntejä. Vastapainoksi musiikit toimivat täydellisesti. Varsinkin pelin lisensoidut ääniraidat onnistuvat löytämään yhtenäisen rytmin tarinan kanssa ja tanssittamaan sen uudelle tasolle.
Valituksen aiheena voi pitää myös kankeaa hahmojen välistä vuorovaikutusta. Keskusteluihin tai tapahtumiin ei voi vaikuttaa, vaan pelaaja on vain mukana vuoristorata-ajelulla. Tätä voidaan tietysti helposti perustella tarinavetoisuudella, mutta interaktiivisuudella olisi keskusteluihin saatu dynaamisuutta ja pelaajaa vielä paremmin mukaan.
HUD oli minulle ennalta suuri kysymysmerkki. Olen iloinen, ettei se häirinnyt minua läheskään niin paljon kuin pelkäsin. Immersion maksimoimiseksi roippeet ruudulta voisi häivyttää, mutta kompassi osoittautuikin hyvin käteväksi varsinkin sivuteillä seikkaillessa.
Loputon meri
Sinivalkoiset lasit omaavana pelaajana on äärimmäisen hienoa nähdä, että odotus ei ole ollut turhaa. Alan Wake on tarkoin harkittu kokonaisuus, jonka palaset sopivat saumattomasti yhteen.
Kaikkia ei tietysti voi miellyttää, ja Alan Wake tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Peliä on helppo kritisoida lyhyeksi ja toiminnallisesti keskitasoiseksi. Kertojaääni on myös suuri osa peliä, joten jos sen annista ei pidä, niin se voi ärsyttää melkoisesti. Itse pidin kerronnasta kuitenkin valtavasti. Se siivitti tarinaa tavalla, jota ei monista peleistä löydä. Ainoa todellinen harmitus on pelin pituus. Lisää jää auttamatta kaipaamaan. Jos vaikka jakson tai kaksi olisi Remedy vielä jaksanut?
Pelaajalle, joka ei arvosta yksinpeliä tai tarkkaan viimeisteltyä tarinaa, ei Alan Wake todennäköisesti yllä hittipelin mittoihin. Jos taas etsii pelistä tunnelmallista ja jännittävää kokemusta, tarjoaa Alan Wake säväyttäviä maininkeja, joista saa nauttia valtavasti. Oli miten tahansa, kannattaa Alanin seikkailuille ehdottomasti antaa mahdollisuus.