Creative Assemblyn kehittämä Alien: Isolation on peli, jota olen odottanut kuola valuen aina siitä asti, kun pääsin testaamaan sitä maaliskuussa EGX Rezzed -messuilla. Jo messuilla tarjolla ollut pre alpha -vaihe oli niin vaikuttava, että odotukset valmista peliä kohtaan nousivat aika korkealle.
”You volunteered for this mission. Your name is Amanda Ripley”
Ajallisesti Alien: Isolation sijoittuu noin 15 vuotta Alien-elokuvan jälkeen. Nostromo-alus on kadonnut jäljettömiin, samoin Amanda Ripleyn äiti Ellen. Amanda saa tiedon, että avaruusasema Sevastopol on löytänyt Nostromon mustan laatikon ja lähtee noutamaan sitä Sevastopolista. Hyvin pian käy ilmi, että Sevastopolissa ei kaikki ole ihan kohdallaan. Paikat ovat rikki, valot sammuksissa, seinille tuherrettu avunpyyntöjä ─ ja ruumiitakin löytyy. Alien on ehtinyt paikalle ensin.
Amanda on pelin alusta asti totaalisen alakynnessä ja täysin valmistautumaton edessään oleviin kauheuksiin. Onkin vaihteeksi virkistävää pelata ”isoa” FPS-peliä, jossa pääpaino selviytymisen kannalta ei suinkaan ole mahdollisimman kovissa tussareissa tai muissa mäiskintään soveltuvissa esineissä. Pyssyjä pelistä kyllä jonkin verran löytyy, mutta niiden käyttäminen tarkoittaa käytännössä itsemurhaa. Alien nimittäin pamahtaa paikalle hyvin nopeasti kuullessaan laukauksia.
Alienia ei voi tappaa, ja sen kanssa nokikkain joutumista tuleekin välttää viimeiseen asti. Ennen pitkää yhteentörmäyksiä on kuitenkin luvassa. Alien ei kuitenkaan ole ainoa Sevastopolissa vaaniva vaara. Koko avaruusasema on kaaoksen vallassa ja rappeutunut. Raadeltuja, verisiä ruumiita lojuu siellä täällä, ja asemalla puuhastelevat työmiesandroidit, Working Joet, tuntuvat saavan kiksejä ihmispäiden hakkaamisesta mössöksi. Alienin ohella ihmisen pahin vihollinen on kuitenkin toinen ihminen. Sevastopolissa on nimittäin runsaasti asemalle jumiin jäänyttä, lievästi vainoharhaista henkilökuntaa. Aseman rappeutumisen ohella onkin rapistunut myös ihmisyys, ja kaikki haluavat ainoastaan selviytyä ─ hinnalla millä hyvänsä. Kaikki tuntematon nähdään uhkana, ja ulkopuoliselle uhalle on helpointa laittaa kuula kalloon sen kummempia kyselemättä. Moraalistaan joutuu tosin itsekin luopumaan ennen pitkää, jos meinaa elossa selvitä.
Alienin liikkeitä ei ole skriptattu, mikä tekee siitä äärimmäisen vaarallisen vihollisen. Sen käyttäytymismalleja ei voi opetella, vaan se on älykäs, elävä olento, joka reagoi esimerkiksi ääni- ja valoärsykkeisiin, tarkkailee pelaajan liikkeitä jatkuvasti ja saalistaa havaintojensa pohjalta. Lähialueella tapahtuvaa liikettä voi seurata liiketunnistimen avulla. Tunnistin näyttää karkeasti missä päin ja miten lähellä pelaajaa vihollinen sijaitsee. On ihan käsittämätöntä, miten pieni neonvihreä piste näyttöruudulla voi herättää niin paljon kauhua ja ahdistusta. Usein tuntuikin, että on vain parempi jos ei tiedä, miten lähellä Alien oikeasti on. Kunhan vain jotenkin selviäisi seuraavalle tallennuspisteelle. Tai edes kaappiin. Piilopaikkoja Sevastopolista löytyykin kiitettävästi ─ on kaappia, lokeroa, pöydänaluksia, ilmastointikanavia ja niin edelleen. Piiloutuminen ei kuitenkaan tarjoa absoluuttista turvaa, sillä sekä Alienilla että Working Joeilla on ikävä tapa tutkia myös piilopaikkoja.
You and I are going to have a talk about safety.
Kehittäjätiimi oli jo maaliskuussa, pelin ollessa vasta pre alpha -vaiheessa, todella onnistunut herättämään sen saman, kylmäävän kauhun, joka leimasi ensimmäistä Alien-elokuvaa. Onneksi linja on pitänyt, eikä pettymään joudu tälläkään saralla. Ilmapiiri ja peliympäristö ovat kuin suoraan kyseisestä filmistä. Peliympäristön luomiseen on käytetty valtavasti aikaa ja hienosäätöä. Creative Assemblyn lähtökohtana on ollut, että koko pelin tulee näyttää siltä, että se sopisi täydellisesti alkuperäisen elokuvan lavasteisiin. Kehittäjät ovat jopa saaneet Foxilta alkuperäisen elokuvan lavasteiden pohjapiirustuksia ja kulissien takana -valokuvia, joiden pohjalta peliympäristöä on lähdetty rakentamaan. Uskollisuus ja kunnioitus alkuperäislähdettä kohtaan käykin ilmi jo ensimmäisten pelisekuntien aikana.
Alien: Isolation on todella vienyt sekä stealth-pelaamisen, selviytymisen että kauhun uudelle levelille. Tilanteita ei voi opetella ulkoa, ja usein joutuu improvisoimaan ja valitsemaan huonoista vaihtoehdoista sen vähiten huonon. Avaruusaseman käytävät ovat usein ahtaita ja pimeitä, mutta taskulampun käyttö saattaa herättää Alienin huomion. Juoksemalla pääsisi etenemään nopeammin, mutta juokseminen on äänekästä. Kaikkea tekemistä leimaa pelko siitä, että tulee havaituksi. Ja tieto siitä, että ennen pitkää ihan varmasti tulee. Lisää ahdistavuutta luo painostava hiljaisuus, jota rikkovat ainoastaan pelaajan omien askelten äänet, sekä kylmää hikeä ja paniikkia nostattava Alienin rapistelu ja sihinä Sevastopolin seinien ja kattojen sisällä.
How will you survive?
Alien: Isolation on oikeasti pelottava. Se sai minut jopa huutamaan kauhusta ─ saavutus, johon mikään muu peli ei ole koskaan pystynyt. Yleensä lähinnä naureskelen kauhupeleille ja ihastelen niiden tarjoamia sisäelin- ja verimääriä. Alien: Isolation pyyhkäisi hyvin nopeasti ylimielisen virneen naamaltani ja opetti minulle, mitä oikea kauhu on. Se on sitä, kun on niin paniikissa, että pidättää hengitystään siinä toivossa, ettei Alien huomaisi kurkata kaappiin, johon on hätäpäissään sattunut piiloutumaan. Se on sitä, kun puristaa ohjainta käsissään niin lujaa, että sormista lähtee tunto ja rystyset muuttuvat valkoisiksi. Peli tarjoaa piinaavaa kissa ja hiiri -leikkiä, josta on kuitenkin leikki kaukana ja panoksena oma henkikulta. Kyseessä on kiistatta yksi vuoden parhaista peleistä ja yksi kylmäävimmistä kauhupeleistä ikinä, sekä komea kunnianosoitus alkuperäiselle Alien-elokuvalle.