Palkkasotilaat Tyson Rios ja Elliot Salem toimivat yhä pelin päähahmoina ja jatkavat terrorinlievennyspuuhiaan tällä kertaa Shanghaissa. Aiemmat ääninäyttelijät on kuitenkin jatko-osaan korvattu uusilla. Riosin äänenä toimii siis Russel Hornsbyn sijasta Jonathan Adams ja Salemin äänityöt siirtyvät Josh Ryanilta mm. Assassins Creed, Halo: ODST ja Uncharted-peleistä suosiota keränneelle Nolan ”Nathan Drake” Northille.
Hahmojen luonteet pysyvät kuitenkin muuttumattomina, eikä ero äänissä ole niin huomattava, että hahmot tuntuisivat liian erilaisilta. Siispä parivaljakon väliseen kemiaan ihastuneiden ei tarvitse huolehtia, koska suuria persoonallisuusmuutoksia ei ole luvassa.
Parannetut perusteet
Pääidea on yhä sama, mutta onneksi pelisarjasta jo tuttu Aggro on nyt hieman pienemmässä osassa. ”AGGRO”-mittari kertoo siis kumpi pelaajista vaikuttaa suuremmalta uhalta vihollissotilaille. Eli jos esimerkiksi Salem hyökkää vihollissotilaiden kimppuun todella aggressiivisesti, kerää hän Aggroa itselleen sitä samanaikaisesti Riosilta vähentäen. Täysin aggroton pelaaja voi tuolloin siis edetä lähes täysin huomaamatta vihollisen selustaan toisen pelaajan ollessa huomion keskipisteenä. Viholliset kuitenkin kuolevat entistä aidompaan ammusmäärään, ja siinä missä ennen aggron toisella pitäminen tuntui jokseenkin pakolliselta, on se nyt loistava tapa nähdä kumpaan pelaajista vihollisen huomio keskittyy.
Ykkösosasta tutut, etuosastaan voittamattomaksi panssaroidut viholliset ovat myös poistuneet kuvioista. Ja hyvä niin. Jatko-osassa on kuitenkin omat panssaroidummat vihollisensa, joilla kaikilla on myös omat ilmiselvät heikkoutensa. Vihollisen taakse pääseminen ei ole kuitenkaan enää lähellekään niin pakollista, koska raskaankin sarjan viholliset tottelevat kuria myös edestä.
”Was that really necessary?”
”It’s Shanghai. Better to be safe than sorry.”
Kontrollit muistuttavat yhä enemmän Gears of Warista tuttua ohjaustyyliä, eivätkä vaadi toimintapelejä pelanneelta lainkaan totuttelua. Varsinkin uudelleenpelattaessa alun tutoriaalin voisi siis Gears of Warin tavoin haluta ohittaa, mutta peli ei sitä vaihtoehtoa tarjoa.
Ainoa varsinainen kontrolliongelma muodostuu siitä, että A-näppäimellä tehtäviin asioihin kuuluvat muun muassa suojaan meneminen, suojan yli hyppäys, kaverin raahaus/parannus, kierähtäminen ja juoksu. Pelille voi siis esimerkiksi kaverin maatessa loukkaantuneena suojan edessä muodostua ongelmaksi tietää, mitä pelaaja A-napin painallukselta haluaa. Useimmiten kontrollit kuitenkin toimivat kuten pitääkin.
Pimp my Gun
Aseita voi räätälöidä nyt entistä monipuolisemmin ja koska erilaisia osayhdistelmiä löytyy lukuisia, on yksittäisen osa-alueen paranteleminen aseen ominaisuuksissa helppoa, vaikkakin joskus hieman aikaavievää. Mikä pahinta, peli ei tunnu tallentavan aseen kustomointia ennen seuraavaa tallennuspistettä. Mittavien aseostosten jälkeen kuoleminen saattaa siis tuottaa ilmoille parikin ärräpäätä.
Takakannessa todetusta ”Kaikkien aikojen kehittynein videopeleissä nähty aseiden räätälöinti” -tekstistä huolimatta aseräätälöinnissä ei mennä minkäänsortin ”ruuvi ja mutteri” -tasolle. Lähinnä vain korvataan aseiden ulkoisia osia toisiin, ilman minkäänlaisia hienosäätöjä niiden sisuskaluihin. Aseiden ”paritus” ei siis tarjoa juuri muuta uutta kuin suuremman valikoiman osia.
Entten, tentten, teelikamentten…
Uutena lisänä peliin on tuotu erilaisia valintoja, joilla tuoda edes hieman omaa tahtoa muuten suoraviivaisen räiskinnän keskelle. Ensimmäinen valinta esitelläänkin pelissä jo varhain, heti opettelujakson loppuvaiheilla. Välidemon aikana tehtävä päätös sisältää yleensä moraalisesti oikean ja rahallisesti hyödyllisen vaihtoehdon vastakkain aseteltuna. Minkään sortin äänestystä päätöksestä ei moninpelissä pelaajien välillä ole, vaan nopeimmin valinnut päättää. Vierekkäin pelatessa voi päätöksestä neuvotella pidemmänkin aikaa, eikä valinnalla ole käsittääkseni aikarajaa. Online co-opissa oman tahtonsa toteuttamien saattaa kuitenkin jäädä nopeasormisimpien touhuksi.
Valinnan jälkeen pelaajille näytetään lyhyt animoitu videopätkä päätöksen seurauksista, joista useimmat eivät kuitenkaan kosketa Riosin ja Salemin tarinaa juuri ollenkaan. Peli pitää myös kirjaa pelaajien päätöksistä moraalin muodossa, mikä vaikuttaa vain tehtävistä ja pelin läpipeluusta saatuun ikään kuin arvosanana toimivaan nimikkeeseen.
Viimeinen ja dramaattisin valinta pelin lopussa määrää pelin lopetuksen, mutta lukuisista valinnoista huolimatta minkäänlaista alusta lähtien haarautuvaa tarinaa pelissä ei ole. Erilaiset päätökset jaksavat joka tapauksessa vauhdittaa ihan mukavasti toistakin läpipeluukertaa.
”Save the hostages?”
Toinen uudistus on siviilipanttivankien pelastaminen, joka myös vaikuttaa kaksikon moraaliin ja rahansaantiin. Panttivankeja ei ole siis pakko pelastaa, mutta tilanteista koituvat haasteet tuovat mukavasti lisäväriä päättömän räiskinnän keskelle. Panttivankitilanteen nähdessä voi suoran hyökkäyksen lisäksi muun muassa leikkiä antautuvansa tai yrittää pakottaa sotilaat antautumaan ottamalla joukon komentajan ihmiskilveksi. Samat taktiikat toimivat myös pelin aikana löytyvien aseosien keräämisessä laatikoista, jotka sotilaat lukitsevat mikäli ehtivät.
Salemin ja Riosin maskeihin on sisäänrakennettu tietokonejärjestelmä, jolla voi TAG-merkata vihollisen sotilaat niin, että ne näkyvät myös kaverin ruudulla; jopa seinien läpi. TAGin asettaminen paljastaa myös kohteen sotilasarvon ja täten siis sotilaista ylempiarvoisimman. Vihollissotilaiden antautuessa sotilaat voi joko sitoa tai ampua ja täten taas vaikuttaa kaksikon yöuniin sekä pelin lähes merkityksettömään moraalimittariin.
Yksinpeli
Yksinpelissä taisteluparin kontrollointi tapahtuu Re-group-, Advance- ja Hold-käskyillä, jotka annetaan ristiohjaimella. Mitään varsinaista ”mene tuohon” -osoituskäskyä ei ole, vaan taistelupari jatkaa Advance-käskyn saatuaan matkaa kohti määränpäätään. Jokaisesta käskystä löytyy myös vihamielisempi Aggro-versio, jonka voi pistää päälle painamalla uudestaan samaan suuntaan, jolloin taistelupari kerää huomion itseensä avaamalla tulen entistä raivoisammin. Ensin vaikuttaa oudolta, ettei paria voi käskeä siihen mihin osoittaa, mutta tätäkin oppii käyttämään edukseen hetken pelaamisen jälkeen ainakin siinä muodossa, että Advance-käskyllä voi lähettää taisteluparinsa etenemään hyökkäyssuuntaan, vaikka ei sinne näkisikään.
Mitään suurempia tekoälyongelmia ei AI-parin käytöksessä ole, mutta oma-aloitteiseksi ei kuitenkaan tietokoneen ohjaamaa toveria voi nimittää. Käskytys on siis välttämätöntä. AI:n ohjaama tiimikaveri hoiti apuuntulon, turvaan raahaamisen ja parannuksen jopa yllättävän hyvin. Usein tosin kiirehtien sankarillisesti pelastamaan pelaajaa myös sellaisen kranaattisateen keskeltä, jonka sekaan juoksemista kukaan tervejärkinen ei edes harkitsisi. Pelaajan ollessa hädässä jättää tietokone siis kaiken muun ja tekee pelastamisesta ensisijaista.
Xbox Live
Myös nettipeleissä mennään kahden pareissa. Itse viriteltyjä aseita ei verkkoon saa mukaan, vaan jokainen valitsee aseensa samanlaisista asekokonaisuuksista. Mukavana lisänä kustomoinnista pitäville oman logon tai maskin voi itse suunnitella pelin virallisilla sivuilla ja ladata sieltä käyttöönsä sekä online- että offline-peliin. Live-peli on myös vauhdiltaan nopeatempoisempaa ja esimerkiksi partnerin pystyyn nostaminen tapahtuu huomattavasti nopeammin.
Perus co-op deathmatch parittaa pelaajat tappamaan toisia parivaljakoita, eikä ole kaverin kanssa yhtään hassumpaa. Pelimoodeista löytyy myös Control, jossa päämääränä on vallata ja puolustaa kaapattua aluetta. Lisäksi pelattavana on Warzone-pelimuoto, joka koostuu useista erilaisista pareittain suoritettavita tehtävistä, kuten esimerkiksi kohteiden puolustuksesta ja määrättyjen elävien ja elottomien kohteiden eliminoinnista.
Ennakkotilaajille tarjolla on vielä Extraction, jossa neljän pelaajan voimin taistellaan ODST FireFight – / GoW Horde – tyyliin jatkuvasti tulevia vihollisaaltoja vastaan. Extraction ei kuitenkaan sisältynyt arvosteluversioon.
Live tarjoaa siis co-op-taistelupareille lisäviihdettä vielä usean moodin verran, enkä usko että pelaajista ainakaan pulaa on, vaikka Live-pelilistojen kärkisijoilla onkin tunkua.
Aivot narikkaan ja hauskaa on
Yleisesti pelikokemus on edellistä osaa toimivampi ja viihdyttävämpi, eikä sisällä lähellekään niin useita turhauttavia elementtejä. Pelillä tuntui olevan myös arviolta vähintään kolmannes enemmän mittaa kuin ensiosalla. Peli ei kuitenkaan tarjoa mitään keskivertoa parempaa, mutta koska mikään osa-alue ei ole varsinaisesti huono, on kokonaisuus toimiva paketti, joka jaksaa viihdyttää vähintään parin illan verran.
Peli ei ikävä kyllä osaa soveltaa hyviä puoliaan niin hyvin kuin toivoisi. Esimerkiksi vihollisten TAG-merkkaus on loistava idea, mutta laajempien alueiden puutteessa sitä, kuten myöskään vihollisten kaksin eri puolilta piirittelyä ei juurikaan pääse soveltamaan. Graafisestikaan peli ei ole yhtään hullumpi, mutta tylsäksi käyvän kenttäsuunnittelun takia ei tämäkään puoli pääse oikeuksiinsa.
Army of Two: The 40th Dayta voisi siis verrata ”aivot narikkaan” -mallin toimintaleffaan ja sanoa, että jos ei kauhalla vaadi, niin lusikallakin riittää.