Rocksteady Studios nousi kertaheitolla pelimaailman kärkikastiin vuonna 2009, kun Batman: Arkham Asylum saapui markkinoille. Sysimusta lisenssipelien historia sai tarvitsemansa piristysruiskeen, ja Yön Ritari nousi myyntilistoilla kuin kuu Gothamin ylle. Jatko-osa oli suorastaan väistämätön. Batman: Arkham City jatkoi hyvistä asetelmista ja uudisti pelisarjaa merkittävästi, eikä yksikään fani jäänyt kylmäksi. Jatkolle ladattiin valtavat odotukset, eikä WB Montrealille siirtynyt vetovastuu herättänyt suurta luottamusta tulevan suhteen. Mutta kuinka kävikään, kun palattiin Lepakkomiehen alkutaipaleelle pelissä Batman: Arkham Origins?
Jingle Bats, Jingle Bats..
Juoni käynnistyy jouluyön tunnelmissa. Batman syöksyy Blackgaten vankilaan estämään Black Maskin johtamaa vankilapakoa. Takaa-ajo johtaa nokkapokkaan Killer Crocin kanssa, mikä paljastaa Yön ritarin olevan pahassa liemessä. Black Mask on kutsunut kahdeksan kivenkovaa salamurhaajaa tavoittelemaan 50 miljoonan dollarin palkkiota, joka on asetettu Batmanin päästä. Asiaa lähdetään tutkimaan jäljittämällä kaikki asiasta jotakin tietävät tahot, ja välillä hätistellään aggressiivisimpia palkkatappajia pois viattomien ihmisten kimpusta. Mukana on kiitettävä valikoima pahiksia, joiden pääasiallinen tehtävä on luoda pohjaa sivutehtäville. Pääjuoni on jälleen varattu Bättiksen ja vanhan tutun arkkivihollisen kädenvääntöön. Ajallisesti liikutaan viittasankarin varhaisvuosissa, ja pelin parasta antia juonen osalta on ikonisten ihmissuhteiden synty juonen edetessä. Valitettavasti esiosan potentiaalia käytetään vain harvoissa ja valituissa kohtauksissa. Mieleenpainuvimmat hetket ovat hetkessä ohi, eikä kymmenen tunnin tarinaan mahtunut sykäyttäviä hetkiä kuin muutama. Pomotaisteluista pitää mainita erityisesti Deathstroken kohtaaminen, joka oli pelisarjan yksi parhaista väännöistä. Ajoittain on havaittavissa melkoista toistoa, eikä juoni tunnu etevän tasaisella rytmillä. Myös tarinan lopetus ilmestyy kuin tyhjästä, ja tuntui kuin käsikirjoittajalta olisi loppunut aika kesken lopetusta viimeisteltäessä.
Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua
WB Montreal ei lähtenyt keksimään pyörää uudelleen. Pelimekaniikka on säilynyt lähes muuttumattomina Arkham Cityyn verrattuna. Liitely kaupungin yllä on edelleen sujuvaa, hiiviskely toimii erinomaisesti ja tunnelma Yön Ritarin ohjastamisesta välittyy kotisohvalle yhtä tehokkaasti kuin aiemminkin. Vimpaimia löytyy jälleen vino pino, ja niistä suurin osa on jo tuttuja aiemmista osista. Uudet vempeleet sopivat Bättiksen vyölle varsin mainiosti, mutta pelillisesti ne tuovat vain hyvin pieniä muutoksia. Pienet uudistukset olisivat olleet piristäviä. Esimerkiksi pulmien ratkominen on edellisten osien veteraanille liiankin tuttua huttua. Erityisesti Arkham Cityssä nähtyjä pulmia on kierrätetty useaan otteeseen, eikä ratkaisua tarvitse yleensä montaa kertaa miettiä. Päällisin puolin pelaajalle jää tunne, että ideoiden kierrättäminen oli uusien keksimistä helpompi ratkaisu. Sivutehtäviä on ympätty mukaan kiitettävä määrä, mutta useimmat niistä jäävät kovin valjuksi saman toistamiseksi. Poikkeuksena mainittakoon Mad Hatterin osuus, joka teki vaikutuksen visuaalisuudellaan. Teknisesti peli on pysynyt paikallaan. Gotham on vaikuttava ilmestys, ja efektit rullaavat kiitettävästi, vaikka ruudulla tapahtuisikin paljon. Uuden sukupolven saapuessa ruudunpäivitys vaikuttaa laiskalta, mutta se sallittakoon konsolivanhukselle. Foorumit ovat pullollaan postauksia teknisistä ongelmista, mutta Xbox360-versio tuntui toimivan sujuvasti muutamaa jäätymistä lukuunottamatta. Suurimmat ongelmat ilmeisesti esiintyvät PS3-alustalla.
WHAM BOOM POW
Lähitaistelu on aina ollut yksi Batman-pelien vahvuuksista. Rytmipeliä muistuttava näppäinten oikein ajoitettu paineleminen on harvinaisen tyydyttävä ratkaisu ja saa aikaan suuria onnistumisen tunteita. Kun ruudulle isketään kolmisenkymmentä kätyriä, jotka kukin vuorollaan yrittävät rokottaa sankaria omalla tavallaan, on taistelussa oikeaa tunnelmaa. Näppäinten satunnainen takominen johtaa useimmiten latausruudun tuijottamiseen. Erityisesti uudet ninjavastustajat tuovat mukavaa vaihtelua heittämällä vastaiskuja, tuplaiskuja ja väistöjä lyöntien sekaan. Toinen suurehko uudistus on sähköhanskat. Taistelun tiimellyksessä itsensä lataavat sähkörukkaset voi aktivoida kesken tappelun tuomaan hieman ylimääräistä ytyä luuvitoseen, jolloin kaikki iskut menevät vihollistyypistä riippumatta perille. Ylitehokkaat hanskat rikkovat muutoin niin hienovaraista ja tasapainotettua taistelua melko radikaalisti, mutta paniikkinappulana se on varsin tervetullut lisä. Joku taistelumekaniikassa tuntuu silti muuttuneen. Aiemmissa osissa ajatuksen tarkkuudella toiminut iskujen kohdistaminen ei ole täysin entisensä, vaan aika-ajoin iskut lentelevät väärään osoitteeseen. Vastaiskut pitää myös ajoittaa tarkemmin, koska pienikin nukahdus johtaa entistä helpommin korvapuustiin. Vertailuksi palasin Arkham Cityn pariin todetakseni, että kyllä se taistelu edelleen soljuu kuin ajatus, kun peli on toinen.
Moninpeli
Moninpeli on varmasti suurin yksittäinen uudistus Arkham Originsissa. Invisible Predator -nimeä kantava moninpeli pyörii 2v3v3-periaatteella. Kaksi pelaajaa ottavat Batmanin ja Robinin roolin ja loput kuusi jaetaan kahteen joukkueeseen Jokerin ja Banen kätyreihin. Kahden jengin on tarkotus vallata pisteitä ja vältellä kuolemista tikettien varjelemiseksi Battlefieldin hengessä. Bättis ja Robin yrittävät puolestaan ängetä apajille pistelemällä jengiläisiä maihin hiiviskelyn keinoin. Paperilla idea on hauska, mutta toteutus ontuu monella tapaa. Jengiläisten aseet ovat naurettavan epätarkkoja, eivätkä kontrollit istu kolmannen persoonan räiskintään kovinkaan hyvin. Bättiksellä kikkailu on viihdyttävää muutaman kierroksen, mutta mitään kestosuosikkia tästä tuskin syntyy. Nettipeliä vaivaavat myös ankarat tekniset ongelmat. Pelaajia ei tunnu löytyvät, ja pelit kaatuilevat melko tiheään tahtiin. Valitettavasti jälleen yksi nettipeli kaatuu toteutuksen heikkoon laatuun.
I am the night
Batman: Arkham Origins on tukeva paketti taattua Batman-meininkiä, mutta jokin ainesosa on jäänyt reseptistä työpöydälle. WB Montreal hyppäsi valtaviin saappaisiin, joiden täyttäminen saattoi jopa olla mahdotonta. Työjälki on edelleen laadukasta, mutta viimeinen ponnistus ja mielikuvituksellisuus jäävät puuttumaan. Moninpeli on uusi ja raikas idea, mutta toteutus olisi voinut olla parempikin. Kokonaisuutena kyseessä on rahanarvoinen paketti toimintaseikkailua, joka kannattaa napata hyllyyn. Pienet yksityiskohdat laskevat arvosanaa hieman, mutta yleistunnelma on yhä keskiarvon yläpuolella.