Devil May Cry -sarjan isänä tunnettu Hideki Kamiya on tehtaillut viime vuosien aikana useita mielenkiintoisia ja omaperäisiä pelejä, esimerkiksi sarjakuvamaisen Viewtiful Joen sekä upean cel-shadingiin perustuvan Okamin. Nyt mies palaa takaisin juurilleen, sillä Bayonetta on kuin ylikierroksilla käyvä Devil May Cry.
Huuruista toimintaa
Ensisilmäyksellä Bayonetta vaikuttaa hyvinkin geneeriseltä japanilaiselta toimintapeliltä, mutta pinnan alla on onneksi huikean hyviä uudistuksia kuluneeseen genreen. Pelin japanilaisuus näkyy ja tuntuu kaikessa. Tarina ja hahmot on vedetty täysin överiksi jopa nousevan auringon maan standardeilla, mutta paikoin raja itseironian ja yliyrittämisen välillä on häilyvä. Ei kai kukaan nyt tosissaan tämmöistä järjettömyyttä tekisi, eihän? Sekopäinen juoni jää joka tapauksessa sivuseikaksi, kun noitaklaanin jäsen Bayonetta lätkii enkeleitä turpaan jatkuvalla syötöllä ja paikasta toiseen edetään huimaa vauhtia ilman sen suurempia selittelyjä.
Onneksi taistelusysteemi ja pelattavuus on huippuluokkaa. Bayonetta onnistuu loistavasti toteuttamaan klassisen helppo oppia, vaikea hallita -mantran. Pelin sydämessä kytee täysiverinen ja monipuolinen taistelumekaniikka, josta löytyy perinteisten lyöntien, potkujen ja aseiden lisäksi myös hiukan erikoisempia maagisia kikkoja. Erilaisia komboja voi kätevästi harjoitella lataustaukojen aikana, ja pitkien kombojen hallitseminen on avainasemassa pelissä pärjäämiseen. Vähän isompien vihujen ja pomojen lopettamiseen käytetään massiivisia Climax-lopetusliikkeitä, jotka vaativat nappien rämpyttämistä tai tarkkaa ajoitusta. Nämä hyökkäykset muuttavat sankarittaren hiukset eri kerroilla erilaisiksi massiivisiksi olennoiksi, joista kukin kääntää taistelun Bayonettan eduksi. Taisteluiden tempo on huimaava, ja aina ei meinaa pysyä perässä siitä, mitä ruudulla tapahtuu.
Niinpä toinen taisteluiden tärkeä elementti onkin väistäminen, sillä viime hetkellä vihollisen lyönnin edestä pois hyppäämällä saa aktivoitua Max Payne -henkisen hidastuksen, jolloin saa hetken hengähdystauon ja pystyy tekemään melkoisen määrän vahinkoa vihollisiin.
Yllätyksiä yllätysten perään
Hideki Kamiyan kädenjälki näkyy Bayonettassa selvästi, sillä pelin rakenne muistuttaa huomattavasti Devil May Cryta. Taisteluiden ohessa Bayonettaa ohjataan putkimaisissa ympäristöissä, ratkaistaan kevyitä puzzleja ja ostetaan uusia liikkeitä ja päivityksiä aseisiin kaupasta. Kamiya onkin kiistatta yksi japanilaisen pelialan suurimmista vaikuttajista, sillä lähes kaikki miehen tuotokset tuovat jotain uutta ja omaperäistä kuluneeseen kaavaan.
Peli pyörii todella sulavasti 60 ruutua sekunnissa, eikä hidastumisia tule vastaan. Taistelut näyttävät upeilta ja etenkin animaatiot on toteutettu loistavasti. Välillä toiminta menee kuitenkin sekavaksi mössöksi, etenkin kun japanilaispelien perisynti, hitaasti laahustava kamera on jälleen pilaamassa yhtä peliä. Kameraa ei voi keskittää sankarittaren selän taakse ja kameran kääntäminen on todella hidasta, mikä vaikeuttaa useita vihollisia vastaan käytäviä taisteluita huomattavasti.
Vihollissuunnittelu on onneksi omaperäistä. Vaikka vastaan tuleekin pääasiassa enkeleitä, on vihollisten ulkoasu villin omaperäistä. Etenkin pomotaistelut nousevat huikeisiin mittasuhteisiin, ja kun vihollisten koko kasvaa uusiin mittaluokkiin, ympäristö tuhoutuu ja tavarat lentelevät ympäriinsä. Peli onnistuu myös yllättämään kerta toisensa jälkeen. Juuri kun luulee nähneensä mitä erikoisemman vihollisen tai huuruisemman välianimaation, tulee kohta vastaan vieläkin eksoottisempaa kamaa. Myös kenttädesign muuttuu melkoisesti pelin edetessä idyllisestä eurooppalaiskaupungista kohti helvettiä ja enkelten valtakuntaa. Välillä juostaan myös seiniä pitkin, mikä tuo mukavasti vaihtelua.
Yksi vuoden kovimmista toimintapläjäyksistä
Pelin vaikeustaso on sopivan haastava. Välillä vastaan tulee kohtia, joita joutuu hinkkaamaan vähän turhankin paljon, mutta kuolemasta saa syyttää vain itseään. Haastavien ja ovelien vihollisten liikkeet opettelemalla ja ne väistämällä pääsee kuitenkin pitkälle, ja vaikeiden taisteluiden selvittäminen kunnialla tuokin mukavan onnistumisen tunteen joka kerta. Etenkin, kun pelin kentät on jaettu useisiin pienempiin osiin, joista jokaisen jälkeen näkee heti ruudulla keräämänsä pisteet ja mitalit. Jokaisen kentän jälkeen jaetaan mitalien mukaan patsas, joka on ensimmäisellä läpipeluukerralla usein kivinen. Kultaisen ja platinaisen patsaan eteen saa tehdä lähes virheettömän suorituksen, mutta mitaleiden ja patsaiden kerääminen on yllättävän addiktoivaa puuhaa, kiitos loistavan taistelusysteemin.
Huonosti toimivan kameran ja hämärän tarinan lisäksi pelin ainoaksi heikkoudeksi jää sen ylitseampuva, hyvän maun rajoilla keikkuva tyyli, josta kaikki, mukaanlukien allekirjoittanut, eivät varmasti pidä. Välillä vastaan tulee myös hiukan ärsyttäviä tasohyppelykohtia ja quick time eventejä, jotka vaativat salamannopeaa reagointia tai muuten homma päättyy suoraan kuolemaan.
Bayonetta jakaa varmasti mielipiteitä yltiöjapanilaisuudellaan, mutta myös paatuneimman japsipelien vihaajan kannattaa antaa pelille mahdollisuus. Kun aivot pistää sopivasti narikkaan ja keskittyy vain nauttimaan upeasta pelattavuudesta, pystyy pelistä tykkäämään vaikkei välittäisi pätkääkään absurdista juonesta. Bayonetta on todella omalaatuinen tapaus, eikä tälläisiä pelejä kovinkaan usein tule vastaan.