On vuosi 2080. Teknologia on ottanut suuria harppauksia eteenpäin, ja tulevaisuuden robotit syrjäyttävät ihmisiä yhä useammissa töissä. Vedenpaisumuksen myötä lähes koko Japani on peittynyt veden alle, ja sen yhteiskunta on uudelleen asuttanut Tokion rauniot. Samaan syssyyn ihmiset ovat jakautuneet kahtia: alakaupungin slummeihin ja yläkaupungin hyvinvointiyhteiskuntaan. Amada-yhtiö on yksi teknologian edelläkävijöistä ja rikkoo uuden Geneven sopimuksen pykälää 21 luomalla ihmismäisiä robotteja, jotka luulevat olevansa ihmisiä. Nämä robotit tunnetaan nimellä Hollow Children, ja ne ovat soluttautuneet ihmisten sekaan. Iskuryhmä Rust Crew lähetetään paikan päälle keräämään todisteita sopimusrikkomuksesta ja tuomaan herra Amada Geneveen vastaamaan rikoksistaan.
I’m a cybernetic organism…
Tarina alkaa mielenkiintoisesti ja onnistuu pitämään pelaajan otteessaan lähes koko 15-tuntisen yksinpelikampanjan ajan. Juonen punainen lanka säilyy, mutta ajoittain tuntuu, että hahmoja ilmestyy ja katoaa ilman suurempaa selittelyä. Yleisasetelma tarinalle on loistava ja tuo mieleen ”I Robot” ja ”Terminator: Salvation” -tyyppisiä elokuvia. Yakuza-sarjaa pelaamattomana en osaa sanoa, yltääkö tiimi samalle tasolle, mutta toivoin pelin juonelta ehkä liikaa Yakuzasta kuulemieni huhujen perusteella. Tarinan perustalla oli rahkeet yltää metalgearmaiseen eepokseen, mutta nyt se jää siitä tavoitteesta. Team Yakuzasta selkeästi puuttuu se hullu nero – kuten Hideo Kojima –, joka puristaa tiimistä kaikki mehut irti ja luo jo loistavalle asetelmalle vielä paremman tarinan. Nykyiseen asetelmaan on selvästi käytetty aikaa, ja sitä on ajateltu, mutta toteutus ja uskallus viedä tarina asteen korkeammalle eivät ole toimittaneet.
Taistelut ovat nykypäivän kolmannen perspektiivin mukaisesti suojahippaa, ja hetken kurituksen jälkeen paetaan nurkan taakse huohottamaan vahinko pois. Systeemi toimii mutta herättää kysymyksen: eikö tämä olla nähty jo monta ja monta ja monta kertaa? Kyllä ollaan, ja sen takia peli heittääkin soppaan äänikomennot. Alkuun halvalta kikalta vaikuttava käskyjen huutaminen toimii yllättävän hyvin, kunnes osutaan ensimmäiseen ongelmaan. Äänikomennot pitää lausua rauhallisesti ja hyvällä englannilla. Peli vertaa lausuttuja sanoja ja lauseita malleihin ja toimittaa näin käskyn perille – on se sitten oikea käsky tai ei. Tämä aiheutti surkuhupaisan tilanteen, jossa iso kumppanini Bo ehdotti hyökkäystä, mihin vastasin ”okay” ja peli kuittasi sen vastauksena ”idiot”.
Taistelukomentojen ohella hoidetaan myös vastaukset muihin kysymyksiin. Koska tunnistettujen sanojen lista ei ole huikea, vastaukset vaikuttavat typeriltä tilanteisiin nähden. Hahmot haluavat aloittaa keskustelua päähahmon kanssa, mutta kun vastausvaihtoehdot koostuvat ”sure”, ”idiot” ja ”damn” -tyyppisistä vastauksista, on turha odottaa suuria taisteluiden välissä käytyjen keskustelujen laadukkuudesta.
…living tissue over a metal endoskeleton.
Räiskintä itsessään on nautittavaa, vastustajat hajoavat pala palalta ja aseista välittyy tunne, että ne todella aiheuttavat vahinkoa robotteihin. Vastapuolen kätyrit pystyy hajottamaan ampumalla eri ruumiinosia irti. Jalat menettänyt robotti jatkaa ryömimistä käsien varassa ja aseen menettänyt käy mielipuolisesti päälle. Päänsä menettänyt alkaa huvittavasti ampua sokkona ja useimmiten vie tovereitaan mennessään. Robottien suojaava ulkokuori hajoaa realistisen oloisesti, ja vasta sisuskaluihin ampumalla pelaaja aiheuttaa kunnollista vahinkoa. Samaa logiikkaa käytetään pomotaisteluissa: tuhotaan suojaa, löydetään heikko kohta ja ammutaan se tuusannuuskaksi.
Rivibotit ja eritoten pomot eroavat toisistaan kiitettävästi, mutta pomotaisteluissa ongelmaksi muodostuu kuitenkin rytmityksen puute. Pomotaisteluiden aikana tapahtuu liikaa kerralla ja taistelusta on vaikea ottaa selvää, mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Tekoälyttömät tiimikaverit aiheuttavat päänvaivaa myös perustaisteluissa ja tulilinjalle juokseminen tuntuu olevan heiltä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tämä ei haittaisi niin paljon, mikäli kaverin ammuskelu ei vaikuttaisi negatiivisesti luottamustasoon, joka puolestaan vaikuttaa suoraan siihen, miten kaverit tottelevat käskyjä. Noidankehä pyörii.
Tarinan ohella myös hahmokaarti aiheuttaa ristiriitaisen kuvan. Hahmot sopivat tarinaan, mutta kun tarina ei yritä olla parempi, jäävät hahmotkin vaisuiksi. Marcus Fe… anteeksi Dan Marshall kumppaneineen olisi mielenkiintoinen posse, mutta ongelmana on, että hahmoista paistaa läpi geneerisyys. Monikansallisia etnisiä hahmoja on tuotu täyttämään kiintiöitä, eikä niille ole keksitty kunnollisia persoonallisuuksia. Onkin ironista että pelin mielenkiintoisin hahmo on ranskalainen robotti.
Ääninäyttely toimii paikoittain, mutta välillä tulee sellaisia nukahduksia hahmojen eläytymiseen, että luulisi nauhoitusten olleen sunnuntaiaamuna pienessä krapulassa. Mielenkiintoisesti japanin kieltä käytetään oikeilla hahmoilla ja oikeissa paikoissa, mikä luo parempaa immersiota pelimaailmasta. Musiikit ovat kuunneltavaa mutta unohdettavaa sorttia, ja samaa voi sanoa myös aseiden ja tulitaisteluiden äänistä. Laukaukset nostavat kulmakarvoja, kun robottia menee osiksi ja luotibaletti kuulostaa lutkulla ammuskelulta.
Hasta la vista, Baby
Se aika, minkä olisi voinut käyttää yksinpelin hiomiseen, on tuhlattu turhaan moninpeliin. Binary Domain tarjoaa pelaajalleen perustilat tappomatsista etsi ja tuhoa -tyyliseen sabotaatioon. Heti valikoista lähtien näkee, että moninpeli on lätkäisty peliin vain sen takia, että sellainen nykyään pitää olla. Mitään fiksua aulaa ei ole, vaan käyttäjän pitää luoda peli ja käynnistää se, jotta voi pelata kavereidensa kanssa. Sama aivopieru on käytössä myös yhteistyötilassa, jossa taistellaan viiden kymmenen aallon verran päälle rynniviä tonnikalapurkkeja vastaan. Ja ettei homma olisi liian helppoa, ei tässä muodossa ole minkäänlaisia tallennuspisteitä, vaikka peli rauhoittuukin aina viiden aallon välein ja tarjoaa esineiden kuten ensiapupakettien ostomahdollisuuden. Kun peli saadaan käyntiin, yhteistyö on hetken hauskaa, mutta panoksissa kitsastelu ja korkea vaikeustaso latistavat muuten räiskintäpainotteista tunnelmaa.
Vaikka kuinka haluan kehua Binary Domainin maasta taivaaseen mielekkään räiskimisen ja mielenkiintoisen juoniasetelman pohjalta, en pysty sitä tekemään. Peli kaatuu kunnianhimottomuuteensa ja tyytyy olemaan keskinkertaisempi kuin mitä se olisi voinut olla. Team Yakuza on lähtenyt kosiskelemaan länsimäistä yleisöään liian varovaisesti, eikä tiimi ole ottanut riskejä asettamalla rimaa korkeammalle. Nyt pelaajalle jää käteen toimiva räiskintä eikä oikein muuta. Ja jos nyt suonette anteeksi, siirryn opiskelemaan englannin kielen ääntämistä.