Nathan Spencer on matkalla teloitettavaksi rikoksista, joihin hän ei ole syyllinen. Hallitus on aiemmin käyttänyt bionisella kädellä varusteltua Spenceriä hyväkseen sodassaan imperialisteja vastaan, ja nyt miestä viedään syntipukkina teuraalle. Ennen kuin petetty kommando on ehditty lähettää kohti viimeistä leposijaansa, keskeyttää tuttu ääni teloituksen: likaisen työn tekijää tarvitaan taas!
Kultainen vuosi -87
Bionic Commando -tasohyppelypelin juuret ulottuvat pitkälle. Japanissa Top Secret -nimellä paremmin tunnettu sarja sai alkunsa kolikkopelihalleissa vuonna 1987. Lukuisten kotitietokonekäännösten vanavedessä Nathan ”Rad” Spencerin seikkailut saapuivat Nintendon 8-bittiselle konsolille vuonna 1988. Bionic Commando on sittemmin noussut kulttipelin maineeseen, ja pelin uudelleenlämmittely, Bionic Commando: Rearmed, julkaistiin viime vuonna myös Xbox Live Arcadessa. Xbox 360:llä, PC:llä ja Playstation 3:lla nyt julkaistu aito jatko-osa puolestaan on hieman hämäävästi nimetty jälleen vain Bionic Commandoksi. Tällä kertaa 2D on kuitenkin vaihtunut 3D:ksi.
Koko Bionic Commando henkii nostalgiaa. Jo alkuvalikkoon päästessä ilmestyy sarjan fanin huulille hymynkare. Teemamusiikki on uudelleen pianolla pimputeltu versio 22 vuoden takaisesta retrohitistä. Pelin audiollinen anti jää legendaarista teemabiisiä lukuun ottamatta hieman suppeaksi. Musiikki soi vain harvakseltaan, mutta mikäli kevyt japanilainen rokkirenkutus miellyttää, hoitaa äänipuoli tehtävänsä.
K-18?!?!?!?!?!?!?!?!?!?
Alkuperäinen Bionic Commando herätti aikanaan kosolti keskustelua väkivaltaisuudellaan ja vain koska sen lopussa räjäytettiin natsijohtaja Hitlerin pää. Hieman yllättäen myös jatko-osa on saanut pahamaineisen K—18-leiman, mutta jälleen keinotekoisesti lähinnä kiroilun vuoksi. Aggressiivisen kuuloinen Nathan Spencer purkaa patoutumiaan valtiolle aina, kun pääsee ääneen. On silti melkein ääneen ihmeteltävä korkeaa ikärajaa, sillä veri ei missään vaiheessa virtaa eikä paljasta pintaa näytetä. Loppukohtauksessa on taas lievää rusikointia, mutta taitaa kyseessä olla lähinnä pelintekijöiden usko siihen, että väkivalta ja K—18-leima myyvät. F-sanan hokeminen ei pelasta loppuunkulutettua ”Yksi mies vs. Vihollislegioona” -tarinaa.
Uutta vanhaa
Pelimekaniikaltaan Bionic Commando ei paljon eroa ensiosastaan. Spencer heiluu urbaaniviidakossa bionisen kätensä avulla kuin Tarzan liaaneillaan Afrikassa. Vertailukohtia ei tosin tarvitse etsiä vuoden 1912 kalsarisankarista asti, vaan jo 2000-luvulta löytyy yhtäläisyyksiä Hämähäkkimies-pelien muodossa. Kaupunkien korkeuksissa keikkuminen ei kenties enää ole uunituore temppu, mutta Bionic Commandossa se on harvinaisen hyvin toteutettu. Tarrautuakseen kiinni heilumispintoihin ei tarvitse takoa villisti näppäimiä, vaan silkka vasemman liipaisimen pohjaan painaminen ja oikea tähtäys riittää. Alku aina hankalaa, mutta ei aikaakaan, kun ilmojen halki kiitämisestä tulee pelaajan toinen luonto.
Graafisesti peli on — kuten monet muut usean alustan pelit — kaksijakoinen tapaus. Visuaalinen puoli ei missään vaiheessa säväytä yksittäisillä ansioillaan, mutta piirtoetäisyys on kohdillaan. Piskuinen kolmannesta persoonasta ohjattava Spencer liikkuu korkeiden pilvenpiirtäjien seassa kuin hyttynen ihmisjoukossa. Asiat eivät ilmesty näkökenttään yllättäen, vaan odottavat kiltisti paikallaan. Näkymättömiä seiniäkään ei ole, vaan alueet jatkuvat silmämääräisesti loputtomiin, mikä osoittautuu tietenkin silmänlumeeksi. Kun menee näkymättömien rajojen ulkopuolella, alkaa ruutu tykyttää punaisena ydinsaastumisen merkiksi. Muutama sekunti väärässä kohtaa merkitsee joskus varsin yllättävääkin kuolemaa.
Pelin kulku toistaa itseään. Ensin loikitaan tasolta toiselle, sitten ammutaan vihollisen kätyreitä, loikitaan lisää ja kohdataan rasittava Mecha-robotti — joskus poikineen. Kolmannen ulottuvuuden mukana pelistä on jostain syystä hävitetty karttaruutu, jonka avulla sai ennen itse valita, minkä alueen koluaa missäkin vaiheessa. Nykypäivän Spencer kulkee siis kolmiulotteisuudesta huolimatta enemmän putkessa kuin ennen.
Game Over -ruutu tulee pelatessa varsin tutuksi. Kuolemia kertyy, mutta harvoin maasta tulittaviin sotilaisiin, joita pääsee vaivatta pakoon ilmojen teille. Tuoreimpien Halo-pelien tapaan energiapalkki on saanut väistyä ja osumapisteet latautuvat, kun pelaaja ei ota vahinkoa. Useimmiten henki menee siis pudotessa. Jos käden operoiminen tuottaa hankaluuksia, odottaa alapuolella usein kuolema maanhalkeaman, rotkon tai kolean järviveden kautta. Onneksi väliaikapisteitä on ripoteltu maastoon tasaisin väliajoin niin, että päästä revittyjen hiuksien määrä ei pääse ylittämään nykystandardeja liiaksi.
Padallako pataan?
Bioninen käsi soveltuu muuhunkin kuin liikkumiseen. Väkivahvalla olkapään jatkeella kykenee myös viskomaan laatikoita, vihollissolttuja ja jopa pienikokoisia henkilöautoja uhkaajiensa niskaan. Lisäksi tavaraa pystyy ensin iskemään ilmaan ja sitten hyppylyönnillä mäjäyttämään eteenpäin kuin kanuunalla ampuen. Kaikki taidot eivät kuitenkaan ole käytössä alusta asti, vaan Spencer muistaa ”uusia” 22 vuoden takaisia jippoja ja taktiikoita pelin edetessä. On sääli sinänsä, että variaatio alkupuolella on tämän vuoksi rajallinen.
Kuten aiemminkin, myös vuonna 2009 Spencer pystyy hoitelemaan pahiksia pyssyilläkin. Peruspistoolin ja kranaattien lisäksi mukana ovat kaikki tutut räiskyttimet Hiker-haulikosta SMG-rynkkyyn ja Bulldog-kranaatinheittimeen. Nykytrendin mukaisesti samaan aikaan kannettavien aseiden määrää on rajoitettu, eikä niitä voi alkuosan tavoin kantaa mukanaan enää kahta useampaa. Tällainen rajoittaminen on lähinnä turhauttavaa, koska suurimmissa tykeissä on muutenkin hintsusti ammuksia.
Uudelleenpeluuarvo, mitä se on?
Bionic Commandossa on kolme eri vaikeusastetta, joista alhaisinkin vaatii kokeneelta tasohyppelijältä paljon. Lisämielenkiintoa eteenpäin tarpomiseen tuovat ase- ja kykykohtaiset haasteet, joita suorittamalla saa auki Xbox 360 -saavutusten lisäksi muun muassa elämä- ja asebonuksia. Kenttiin on myös ripoteltu yhteensä 150 kerättävää vihreää pallukkaa, joilla saa auki konseptikuvia ja luonnoksia pelin kehitysvaiheilta. Täysin järjetöntä on, että vaikka pelin on kertaalleen läpäissyt, jo kerätyt vihreät pallukat eivät poistu maastosta toiselta pelikerralta, vaan ne voi hyödyttömästi etsiä aina vain uudestaan. Tämä rokottaa pelin uudelleenpeluuarvoa huomattavasti, mikä on sääli, sillä nopea pelaaja tarpoo tarinan muutenkin läpi muutamassa illassa.
Kahdeksin aina kaunihimpi
Live-peli on Bionic Commandon pelastava enkeli. Siinä missä yksinpelin ympäristöt ovat jokseenkin autioita ja viholliset itseään toistavia, moninpelissä kenttien korkeuserot ja pitkät välimatkat antavat tilaa taktikoinnille ja kiikarikiväärillä naksuttelulle. On upeaa katseltavaa, kun korkeintaan kahdeksan bionista kommandoa kerrallaan matkaa läpi kaupungin aseita ja tykinruokaa etsien. Pelimuotoja on tiimi- ja yksittäispohjaisten Death Matchien lisäksi vain yksi, Capture the Flag, mutta pelattavaa riittää reippaasti 12:n moninpeliä varten suunnitellun kentän muodossa. Ilahduttavasti kaikki aseet ja kyvyt ovat hyvin tasapainossa, eikä voittaja suinkaan aina ole se, joka löytää ensimmäisenä kohteeseen lukittuvia ohjuksia ampuvan Tarantula-raketinheittimen.
Loppukaneetit
Bionic Commando ei ole muuttunut 22 vuodessa merkittävästi. Vaikka Nathan Spencer onkin oppinut hyppimään, pyörii peli yhä tiiviisti robottikädellä heilumisen, opittavien taitojen, kerättävien aseiden, alkuosasta tuttujen nostalgisten pikkuvihujen, muutaman pomotaistelun sekä äkkikuolemien ympärillä. Ajanhampaan jäljet näkyvät, eikä vuoden 2009 versio tule yltämään samanlaiseen loistoon kuin vuonna 1987 päivänvalon nähnyt isoveljensä. Sarjan fanit tietävät suunnilleen, mitä pelin uudelta tulemiselta odottaa.