Lyödään heti alussa kortit pöytään: Bioshock (2007) oli mielestäni erinomainen peli. Synkkä ja tyylikäs art deco ulkoasu, makaaberi tunnelma sekä vedenalaisessa kaupungissa käyty selviytymiskamppailu tarjosi mitä mainioimman paon arjesta. Bioshokki oli niin eheä ja toimiva kokonaisuus, etten edes jäänyt kaipaamaan lisää. Ainutlaatuiselta tuntuvan pelifiiliksen jälkeen toivoin ettei sitä pilattaisi pakotetuilla jatko-osilla. Turha toivo – Bioshock veti myyntiluvuillaan pelijulkaisijan suut niin leveään hymyyn, että jatko oli vain ajan kysymys. Eipä mennyt montaa vuotta ja jatko-osa on hyppysissä ja uusi ekskursio Raptureen koittaa.
Paluu Raptureen
Kova kiire ja pitäisi pistää paremmaksi. Siinäpä ollut selvä pähkäilyn aihe 2K Gamesillä Bioshock 2:n kanssa. Bioshock oli yksi julkaisunsa aikaan komeimpia pelejä, joten ympäristöihin ja ulkoasuun ei pahemmin tarvinnut koskea. Ennakkohehkutukseen pistettiin puhtia sillä, että tällä kertaa pelaaja ei olekaan mikään tavallinen piskuinen ihminen, vaan pelisarjan (onko kaksi peliä jo sarja?) ikoniksi muodostunut järkälemäinen Big Daddy. No, ei aivan tavallinen iso isukki, vaan prototyyppiversio. Tosin tämä testiversio on nopeampi, älykkäämpi ja kaikin puolin näppärämpi kuin sarjatuotantoon päässet versiot. Logiikkapiirit kannattaakin juonen suhteen säätää pikapuoliin minimiin. Bioshokki 2:n juonessa on yhtä paljon reikiä, kuin uponneessa veneessä Rapturen takapihalla.
Tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuotta edellisen osan jälkeen. Ykkösosan tuhonpartaalla ollut kaupunki on mystisesti vielä pystyssä. Kaupungin perustajan Andrew Ryanin tuhon jälkeen valtaan on nousivat uudet hörhöt uusine hörhöine yhteiskuntateorioineen. Pikkusiskoiksi kutsuttujen lapsien hyväksikäyttö geneettisen muokkauksen ihmeaine ADAMin lähteenä on myös aloitettu iloisesti uudestaan. Niitähän kidnappailaan nyt suoraan merenpäällisestä maailmasta. Pelin sankari on myös rekrytoitu merirosvotyyliin suoraan Big Daddy -koeohjelmaan. Isukkien luontaisetuihin kuuluu kirurgisesti yhdistäminen sukelluspukuhaarniskaan, psykologinen ja kemiallinen aivopesu kaikilla mausteilla sekä kaiken kukkuraksi fyysinen riippuvuus pikkusiskon suojeluun. Kuten mikään Rapturessa, testit eivät suju kuten pitäisi, ja Subject Deltaksi nimetyn päähenkilön suojatti Elenor viedään ja saa erorahan lyijyn muodossa otsalohkoon. Vapautus maanpäällisestä (ok, vedenalaisesta) helvetistä? Ei suinkaan, sillä vuosia myöhemmin Delta herääkin Rapturessa pimeästä komerosta. Miten Delta on hengissä, mitä on tapahtunut ja missä on Elenor? Siinäpä on motivaatiota kerrakseen lähteä pienelle kiertoajelulle Raptureen.
Big Daddy Blues
Paperilla Big Daddyllä pelaaminen kuulostaa hauskalta idealta. Se onkin sulavaa toimintaa eikä kontrolleissa ole juuri valittamista. Isukkina pelaamisen kannalta homma paljastuu vaisuksi juonitemppuiluksi. Big Daddy -fiilistä yritetään luoda raskaammalla liikkeellä, tömähtelevillä äänitehosteilla ja isukkien raskaalla aseistuksella, kuten pulttitykillä ja jättiporalla. Pelaaminen on kuitenkin tismalleen samanlaista kuin ykkösosassa ihmissankarilla. Isukki vaikuttaa myös jokseenkin heikolta. Tuntuu typerältä nähdä peilissä steampunk-versio Master Chiefistä ja sitten ottaa pataan ruipeloilta bionarkkareilta. Totta kai tämä on ymmärrettävä; kyse on kuitenkin kompromissista tarinan, pelattavuuden ja haasteen välillä.
Fiilikseltään Rapturen kaupunki on kokenut parannusta etenkin asukkaidensa suhteen. Poppoota on tuhon rajamailla tasapainottelevassa kaupungissa epäloogisen paljon, mutta ainakin asukkaiden tekoälyä on päivitetty kiitettävästi. Kaupunkia asuttavat geenimuokkaukseen koukussa olevat jantterit eivät tällä kertaa ole aivan yhtä järjettömiä hulluja, vaan käyttäytyvät hieman inhimillisemmin niin taistelussa, kuin sen ulkopuolella. Viholliset hakevat suojaa, etsivät lääkintäautomaatteja ottaessaan vahinkoa ja etsivät sopivasti tilaisuuksia iskeä. Vihulaispuolen suurin vahvistus on kuitenkin Big Sister, joka on varsi(nainen) feministiversio Isukista. Korviasärkeävä huuto antaa pientä ennakkovaroitusta ja silloin onkin paras varautua kipuliisan tuloon koko asearsenaalillaan. Isosiskot ovat muuten tyylikäs lisä Bioshockin maailmaan. Taistelut niitä vastaan eivät ihan nouse samalle tasolle ja junnaavat ensimmäisten kohtaamisten jälkeen samoja uria.
Pyhä biologinen shokki Dadman!
Bioshock 2:n tunnelma on ensimmäisen osan mukaisesti huipputasoa. Valon ja varjon leikit ränsistyneiden huoneiden seinillä luovat jännittyneen ilmapiirin ja siellä käytävät taistelut ovat sopivasti rytmitettyjä. Kaupunki tuntuu elävältä myös sen takia, että alueet tuntuvat luonnollisilta ja järkeviltä. Asuinhuoneet, keittiöt ja WC-tilat antavat sopivasti realistisuuden maustetta sekoitukseen. Toiminnan lisäksi suuri osa pelaamisesta on erilaisten tavaroiden keräämistä ja laatikoiden ryöväämistä. Ruokatavaroista saa elinvoimaa ja plasmid-voimien polttoaine EVEä. Rahaa taas tarvitaan panosten ja ensiapupakkausten ostamiseen joka nurkissa lojuvista automaateista. Hieman paikkoja tutkimalla voi löytää myös aseiden päivityspisteitä tai uusia Gene Toniceja, joilla voi parantaa ominaisuuksiaan ja kykyjään lukuisilla eri tavoilla.
Taistelun Akilleen kantapäänä peli suosii liikaa tiettyjä lähestymistapoja taisteluun, jolloin se voi käydä yksitoikkoiseksi. Pelatessa huomaa nopeasti mitkä ovat ne tehokkaimmat tavat päästää viholliset päiviltään. Tehokkaimpien ja helpoimpien tapojen käyttämättä jättäminen taas tuntuu typerältä. Turvajärjestelmien manipulointi tarjoaa kyllä kivan vaihtoehtoisen tavan vihollisten nujertamiseen. Hakkeroimalla kameroita ja automaattitykkejä ja droideja tulivoimaa voi lisätä tuntuvasti. Ykkösosan putkipuzzlet hakkeroinnissa ovat kakkosessa pelkistetty äärimmilleen. Nyt hakkeroinnit ovat vain tylsiä reagointitestejä, joissa pyritään pysäyttämään mittarin neula oikeille alueille. Monipuolisuus olisi tässäkin asiassa ollut elintärkeää.
Aseita ei ole hirveästi, mutta niitä täydentää laaja valikoima plasmid-voimia, jotka ovat kuin hullu sekoitus jedi- ja velhovoimia. Suuri miinus Bioshock 2:lle putoaa putkijuoksusta. Peli on huomattavasti suoraviivaisempi kuin ensimmäinen osa. Paljoa pelastaa kuitenkin syvyys, mikä löytyy aseiden, Gene Tonicien sekä plasmidien keräämisestä ja parantelusta. Plasmideja ja muita ominaisuuksia parantavia Toniceja ostetaan jälleen ADAMilla. ADAMissa on puolestaan kyse pelin isosta moraalikysymyksestä. Ihmeaine saadaan pikkusiskoista, joten pelaaja joutuu taas valitsemaan uhraako pikkulasten henkiä itsensä takia. Valinta on ikävä kyllä tehty entistä tylsemmäksi. Vaihtoehtona on jälleen pelkät ”pelasta” tai korjaa sato. Naurettava valinta inhimillisyyden tai paholaisuuden välillä ei saa älynystyröitä pohtimaan moraalivalintojen nyansseja. Lisäksi pelastaessaan pikkusiskoa, saattaa kimppuun hyökätä sattumanvaraisesti Big Sister. Isosiskojen on tarkoitus olla viimeinen puolustuslinja pahisten ja pikkusiskojen välillä. Sen takia onkin loogista että ne hyökkäävät pelaajan kimppuun SEN JÄLKEEN kun naperon on pelastanut. Pahan päälle loppupeleissä on täysin sama tappaako vai pelastaako pikkusiskot, pelastetut pikkusiskot nimittäin palkitsevat tasoittavat ADAM-tilit lahjoilla verrattuna pahiksena pelaamiseen. Olisi paljon hienompaa, jos valinnasta olisi tehty hieman monimutkaisempi ja vaikeampi.
Rapture uppoaa
Moninpeli toimii Bioshock 2:ssa keskinkertaisena lisukkeena pääaterialle. Pelaaminen tuntui aluksi ihan tuoreelta ja hauskalta, mutta pitemmän päälle peli on kuitenkin liian suoraviivasta räiskimistä. Muodissa olevan moninpelin tapaan mukana ovat kokemustasot ja niiden mukana tuomat uudet aseet, perkit tai Bioshockin-tyyliin plasmidit ja Tonicit. Pelimuodoista tarjonta on normaalia aluevaltausta, lipunryöstöä ja Death Matchia. Kiitettävästi Bioshockin maailman fiilis on sulautettu hienosti myös moninpeliin. Tutkimuskamerat, automaatit ja automaattitykit sekä monet muut elementit on saatu mukaan saumattomasti ja mielikuvituksellisesti. Kokonaisarvosana moninpelille on kuitenkin enintään tyydyttävä. Lagi ja pelaajien vähyys viimeistään saa pelaajat siirtymään pian muihin kuvioihin.
Bioshock 2:ssa on monia asioista tehty hyvin. Pelaaminen on hauskaa, mutta esimerkiksi uudelleen peluuarvo on varsin matalalla. Uudistukset eivät ole tuoneet kokonaisuuteen sellaista potkua, että jatko-osa nousisi ykkösen tasolle. Vaikeustaso on samoin jäänyt kummallisen helpoksi. Hard-vaikeustaso on ehdoton valinta ykkösosaa tai muita ensimmäsen persoonan räiskintöjä pelanneille. Audiovisuaalisesti Bioshock 2 on huipputasoa, mutta sitä naketavat auttamattomasti juonen epäloogisuudet ja väkinäisyys. Esimerkiksi pelin pahuuden lähde Sofia Lamb jää todella mielikuvituksettomaksi ja jopa harmittoman tuntuiseksi antagonistiksi. Kuten aluksi pelkäsinkin, Bioshock 2 olisi parempi ollut jättää tekemättä. Ei se huono peli missään tapauksessa ole, muttei myös arvoinen seuraaja. Kokeilla kannattaa kyllä, sillä et ole yhtä tiukkapipo kuin minä jatko-osien laadun suhteen, voit saada Bioshock 2:sta paljon irti.