BioShock Infinite on kuorittu ja läpivalaistu mielissä ja keskustelupalstoilla useita kertoja ennen kuin se pääsi edes kauppojen hyllylle. Pelisarjan aikaisemmat osat ovat olleet hittejä, jotka ovat jääneet väliin vain vahingossa tai selitysten saattelemana. ”Minä en ehtinyt, kun oli se oikeakin elämä” ei enää ehkä kolmososan kohdalla riitä, koska se nyt vaan on hemmetin hyvä.
Pelisarjaa olisi ollut helppo jatkaa uppoamalla vielä syvemmälle Rapturen vedenalaiseen kaupunkiin. Myynti kolmososalle pedattiin jo BioShock kakkosen aikana, mutta onneksi sarja pääsi muuttamaan pois kotoaan ja kokeilemaan siipiään lähempänä aurinkoa. Seikkailu käydään Columbian vapaakaupungissa, joka edistyneen tieteen ansiosta leijuu korkeuksissa jossain Mainen osavaltion yläpuolella. Vuosi on 1912. Villi länsi on jäänyt kohta taakse, mutta autojen vallankumousta ei ole nähtävissä. Tarinan lähtöpisteestä syöksytään pelastamaan tyttöä, mutta kaikki muu tuntuukin aivan uudelta, myös BioShockin vanhemmille faneille.
Taivastelulle on tilausta
Bioshockeissa maailma on ollut vahvasti elossa ja hengittänyt auttamatta. Myös Infinityn steampunk-vivahteinen pilvikaupunki tuntuu oikealta paikalta. Mainokset, kaupat ja henkilöt ovat kuin yhdestä puusta, joten fantasiakaupunki herää eloon. Ei tietenkään riitä, että keskustellaan päivän säästä, vaan kunnon patriootit tarvitsevat elämäänsä kahmalokaupalla politiikkaa. Vaikka Columbia on nähtävyys pelkästään jo arkkitehtuurinsakin puolensa, tekee siitä jokaisen pelimatkailijan ykköskohteen asukkaiden jakautuminen, riistäminen, fanaattisuus ja typeryys. Harvassa pelissä on näin selkeästi lähdetty irvailemaan amerikkalaiselle tavalle siunata talousmahtia jumalan nimeen. Ja tottakai vastarannalla liehuu punainen lippu rotuvähemmistöjen kädessä. Pelihahmojen motiivit ovat uudelleenjulkaisuja historiasta, mutta ikiklassikot kestävät kyllä uudelleenlukemisen. Onneksi huumoriakaan ei ole unohdettu. ”Minor Victory” on savukemerkki lapsille. Tästä varmasti moni äitinsä nortteja polttamaan joutunut yskähtää muutaman kerran.
Juoni on asia, josta BioShockin kohdalla liikaa kirjoittava tulisi pistää tulevaksi sunnuntaiksi jalkapuuhun. Vaikka perinteisellä tyylillä lähdetään tyttöä pelastamaan, muuttuu tarina kuin varkain joksikin aivan muuksi kuin mitä osasi odottaa. Peli tarjoaa unohtumattoman yksinpelielämyksen kaikille, jotka haluavat ottaa sen vastaan. BioShock Infinityä tullaan käyttämään useassa keskustelussa yksinpelaamisen puolesta puhumiseen viimeisenä argumenttina. Enempiä spoilailematta, mahtava stoori.
Jospa sittenkin ampuisit ensin?
Hienot puitteet, hieno tarina ja kuitenkin räiskintäpeli? Kyllä Bioshock on pohjimmiltaan räiskintäpeli, vaikka hyvä tarina saakin sen seikkailupeliltä tuntumaan. Piirrosmainen grafiikka tuo pyssyttelyyn kepeyttä ja tuntuu, ettei mennä ihan niin otsanahka rullalla kuin Doomitellessa. Lisäksi pelattavuutta on yksinkertaistettu niin, että normaalilla tasolla pelattaessa väkivalta on nautittavan helppoa ja tarina etenee. Vigorit vastaavat vanhempien BioShockien Plasmideja, erikoiskykyjä antavia juomia. Näitä voimia valjastaen pelaaja voi nostaa vastustajiaan esiin piilopaikoistaan, käännyttää puolelleen, singota seinää vasten tai antaa sähköiskuja. Kattaus on niin hyvä, että nuoremmat padavanit olisivat kateellisia. Aseita voi kantaa vain kahta kerrallaan ja tämä on mielekkäästi peliä rajaava tekijä. Suosittelen pitämään käsikanuuna Coltin kuitenkin aina mukana. Tuhovoima ja tyyli yhdistyvät harvoin yhtä kauniisti kuin tässä käsityön ja teollisuuden hedelmässä.
Vigoreita ja aseita voi parannella keräämillään rahoilla, ja muutakin ostettavaa on jonkin verran. Mikromanagerointiin ei pelaaminen pääse sylttäämään. Räiskintöjä vauhdittavat kuitenkin raiteet, joihin voi hypätä kiinni ja liukua samalla konepistoolilla satoa korjaten. Hyppiminen ja nopea liikkuminen on onnistuttu kasvattamaan ideasta toimivaksi osaksi peliä, vaikka mahalasku on ollut todellinen vaara. Taistelukohtaukset ovat nautinnollisia yhdistelmiä viihdyttävää räiskintää, liiketta ja erikoistaitoja.
Puuttuvan pikkusormen ympärille kiedottu
Sana, joka nousee väkisinkin esiin pelin grafiikasta puhuttaessa on kaunis, mutta ehkä oikea sana lopulta on kuitenkin tyylikäs. Jotenkin on onnistuttu tekemään enemmän sillä mitä näkyy, kuin sillä miten näkyy. Ei liikaa efektejä, värejä tai ”realistisuutta”. Peli on yhtä helppo silmälle kuin vanha urheiluauto. Ei teknistä kärkeä, mutta ihan oma juttunsa. Liian harvoin päästään peleissä kokemaan jotain, joka tuntuu pelimaailmana tuoreelta. BioShock pystyy pääosin tätä tarjoamaan. Anime-maailman rajoilta haettu naispääosa on myös varsinainen pelimaailman löytö. Elisabeth ei vain seuraile pelaajaa sinne tänne, vaan kommentoi tapahtunutta ja reagoi ympäröivään maailmaan. Vaikka vasta pelin pidemmälle ehtiessä leidi vaihtaa hempukammat vaatteet ylleen, on pelaaja myynyt sydämensä jo kauan ennen sitä.
BioShock Infinite on yksi parhaista peleistä aikoihin. Juoni on kaikkea sitä, mitä rohkeimmat uskaltavat tarinavetoiselta peliltä odottaa. Räiskintäpuoli on hoidettu pelattavuus edellä, mutta hardcore-osastollekin löytyy oma asetuksensa, ja kokonaisuus on nautittavissa uudestaan melkoisen pian ensimmäisen kierroksen jälkeen. Maailma olisi tietenkin voinut olla avoimempi ja plää-plää, mutta jätetään jotain foorumien inkvisiittoreillekin.
Katso traileri: