EA:n julkaisema Black on selkeästi toteutettu perinteisen ja vanhan kaavan mukaisesti, eikä Criterion Games ole edes yrittänytkään tehdä siitä kovinkaan realistishakuista, tai pelillisesti innovoitua räiskintäpeliä.
Pelin tarina myötäilee fiktiivisesti ajankohtaisia kriisejä, jenkkien salaisia ja brutaaleja sotilasoperaatioita, joissa tarkoitus pyhittää keinot. Black on koodinimi Yhdysvaltain tiedustelupalvelun pahamaineiselle joukko-osastolle jonka erittäin salaiset operaatiot keskittyvät eri puolille maailmaa. Pelin päähenkilöä esittää kersantti Keller. J joka on pidätettynä sekä epäiltynä vakavista sotarikoksista. Hänelle annetaan kuulustelun aikana kuitenkin vielä mahdollisuus kertoa totuus…
Jokainen luoti on lapsesi
Toteutustyyli on juuri sitä perus-elokuvamaista Hollywoodia, jossa koira hyppää heti valkokankaalta nuolemaan katsojan naamaa, ehkä tarinan taustalla on mukana myös ripaus jenkkien salaisiin sotilasoperaatioihin liittyvää propagandaakin. Pelin aseet ja niiden virtuaalinen tulivoima ovat pääroolissa jopa siinä määrin, että pelistä paistaa läpi tunnetuimpien sotilasaseiden yli-ihannoiminen ja niillä fiilistely, vaikka itse pelin tarina kulkeekin synkällä ja hieman hämärällä pohjalla. Tarinakin on äkkiä kasaan koottu ja ennen uusien tehtävien aloittamista niitä pohjustetaan kersantin kuulusteluun liittyvillä videoilla.
Lataa, ammu ja tuhoa
Black on puhdasverinen yksinpeli ja kaiken lisäksi aika lyhyt sellainen – pelillisellä perustasolla vielä hyvin tyypillinen ja suoralla toiminnalla höystetty, ei kuitenkaan täysin lineaarinen, erilaisissa ympäristöissä pelaaja voi hyödyntää kenttää suhteellisen vapaasti ja vaihtoehtoisia etenemisreittejäkin niistä löytyy. Päämäärä juoneen vedoten on silti turhan yksinkertainen, eliminoi viholliset tieltäsi ja that’s it. Se mikä tekee tästä arcademaisesta ilotulituspelistä kuitenkin hieman tavanomaisuudesta poikkeavan tekeleen on nimenomaan ympäristön vahinkomallinnus, harvoissa ensimmäisen persoonan räiskintäpeleissä näkee nimittäin vieläkään näin pitkälle vietyä vahinkomallia, jossa lähes kaikki ympäristössä olevat objektit ja rakennelmat ovat tuhottavissa.
Tiettyihin ase-efekteihin on kuitenkin panostettu suhteellisen uskottavalla ja tarkalla kädellä, esimerkiksi useammissa kohdissa luodit repivät pala palalta ympäristöä ja nostattavat myös reilusti pölyä ilmaan. Näillä edellä mainituilla seikoilla on tietysti jonkin verran pelillistä ja taktistakin merkitystä, eli tämä osa-alue ei toimi pelkästään tunnelman luojana. Täydellistä ympäristön vahinkomallinnusta ei kuitenkaan tämäkään first person-peli pysty tarjoamaan.
Mustaa silmäkarkkia
Visuaalisesti Black on yllättävän näyttävä peli vanhalle Xboxille ja lieneekin ainut asia minkä voi luokitella surutta kiitettävälle asteikolle. Ruudunpäivitys on myös keskivertoa paremmalla puolella. Rekyyliä ei aseissa ole kuin nimeksi, eikä ole myöskään uskottavaa tähtäinnäkymää simuloivia kuvakulmia, vain ase ja tyypillinen perustähtäin näytöllä. Ehkä pelintekijät ovat halunneet, että toiminta-animaatiot kaikkine yksityiskohtineen välittyvät visuaalisesti mahdollisimman hyvin pelaajalle, kuten esimerkiksi erilaisten aseiden lukkopesästä tiuhaan lentävät hylsyt silmittömän tulituksen säestyksellä.
Hahmoanimaatiotkin ovat suhteellisen onnistuneita ja niissä on käytetty myös räsynukke-efektiä. Ajoittain vihollisten kuolinanimaatiot ovat hyvin action-elokuvamaisia, hahmot saattavat esimerkiksi joskus jopa jäädä käsillään roikkumaan kaidetasanteille josta ne sitten voi vielä ampumalla lopullisesti tiputtaa (tosin tipahtavat tuskissaan kyllä hetken päästä muutenkin).
Äänimailma taas jokseenkin peruskauraa, mutta aseiden äänet ovat kokonaisuudessaan silti laadukasta jälkeä. Viimeistään tässä kohdassa pelaaja huomaakin mikä pelissä todella näyttelee pääosaa ja sillä myös huoletta mässäillään – Kersantti Keller J. jääkin armotta aseidensa varjoon, kun pelaaja painaa liipaisinta. Pelaaja voi kerätä ruumiskasojen seasta myös aseita, sinne tänne kenttiin on ripolteltu myös hieman järeämpääkin kalustoa, kuten esimerkiksi sinkoja ja käsikranaatteja.
Tekoälykin osaa tappaa
Yksinpeli sisältää myös jonkun verran tehtäviä, joissa pelaajan apuna toimii muutamia tekoälyn ohjaamia spesialisteja. Näilläkään ei ole juuri muuta tehtävää kuin eliminoida vihollisia ja toimia itsenäisesti pelaajan taustatukena. Vihollisten tekoäly on vuorostaan keskitasoa eikä asiaan juuri vaikuta edes vaikeustason muuttaminen vaativampaan. Viholliset käyvät päälle aggressiivisemmin ainoastaan vaikeimmilla tasoilla ja pelaajahahmolle on saatavilla vähemmän energiaa, eli peli vaikeutuu vain perustempuilla. Kontrollit ovat vuorostaan toimivia ja ohjattavuus sujuvaa.
Loppusanat ruumiskasan päältä
Black jää pelkkänä yksinpelinä auttamatta varsin lyhytkestoiseksi sessioksi, moninpelikin kun puuttuu tästä väännöstä täysin, eli tuskin pystyy tarjoamaan kovinkaan monelle jälleenpelaamisarvoa pitkäksi aikaa. Varauksella tiettyä fiilistelyarvoa yksinpelistä kuitenkin löytyy, mikäli vain pelaajaa genre ja aihepiiri kiinnostaa. Näinkin laihasta pelillisestä sisällöstä tuskin kuitenkaan kannattaa maksaa täyttä hintaa, ellei sitten Black jostain satu kohtuuhinnalla irtoamaan.
Hieman kuitenkin jäi kaivelemaan juuri tämänluonteisen räiskintäpelin kohdalla se, että moninpeli olisi saattanut olla myös mukava lisä. Jos siitä olisi nimittäin löytynyt vielä live-pelikin ja ympäristön vahinkomallinnus olisi ollut MP-kentissä vielä samaa luokkaa kuin yksinpelissä, niin olisi ehkä voinut olla ihan hauskakin räime taktisilla moninpelimuodoilla. Joka tapauksessa tämä jäänee moninpelin täydellisen puuttumisen johdosta vain pelkäksi jossitteluksi, eli se siitä.