Splash Damagen kehittämä Brink heittää pelaajat Arkkiin, jossa käydään totista taistelua turvallisuusjoukkojen ja kapinallisten välillä. Moninpeliin keskittynyt arcade-räiskintä tekee asiat omalla tavallaan, mikä on aiheuttanut pelaajien keskuudessa ristiriitaisia reaktioita. Uppoaako pelaaja Arkin mukana keskinkertaisuuden suohon, vai onko hyppysissä uusi moninpelin suunnannäyttäjä?
Welcome to the Ark!
The Ark on kahtia jakautunut eristyksissä kelluva kaupunki, jossa pelin kaksi aikaisemmin mainittua osapuolta ovat jatkuvasti napit vastakkain. Yksinpeli kertoo kaksi eri tarinaa: turvallisuusjoukkojen puolella pelaaja tummentaa läskiä järjestyksen ja Arkin pelastamisen puolesta, kun taas kapinoitsijoiden kampanjassa yritetään karistaa kaupungin pölyt jaloista. Kummallekin osapuolelle on tarjolla kahdeksan tehtävää, jotka voi pelata missä järjestyksessä tahansa. Yksinpelin vetovoima on aika olematon, sillä jokainen tehtävä on käytännössä moninpelisessio botteja vastaan. Tarinaa selvittämään voi kutsua myös kavereita tai pitää serverin avoimena kaikille. Tehtäviä on myös mahdollista pelata siten, että toisella puolella on vastassa tekoälyn sijaan ihmisiä. Tässä vaiheessa on tosin käytännössä sama kuin pelaisi kampanjan sijaan itse moninpeliä. Yksinpelin alussa tehdään itselle hahmo, jota käytetään myös Liven puolella. Omia ukkeleita voi tehdä useita, ja niiden vaatetusta pystyy muuttelemaan kiitettävästi.
Verkkoviive voiton tiellä
Turhan oloisen ”yksinpelin” lisäksi Brink tarjoaa taistelijoille maksimissaan 8 vs. 8 Freeplay-muodon, jossa voi pistää pystyyn joko privaattisession tai pelata random-räiskijöiden kanssa kahdeksassa eri kentässä. Pelasi moninpeliä sitten kaverien tai tuntemattomien kanssa, niin botit toikkaroivat aina mukana, kunnes serveri tulee täyteen – ellei matsin asetuksena ole ”Competition”. Serveriä ei voi valita listasta, vaan peli heittää taistelijan sinne minne lystää. Harmittavan usein pelaaja päätyy peliin, jossa mukana on vain muutama ihmispelaaja. Taistelu verkossa kärsii myös valitettavan usein lagista, josta seuraa pahimmillaan pelattavuuden täysin vievä diashow. Verkkoviivepaholainen saattaa iskeä jopa kesken pelin, vaikka kaikilla pelaajilla olisi vihreät yhteyspalkit. Toivon mukaan tilanne paranee ajan myötä.
Freeplayssa pelaajien tavoitteena on suorittaa erilaisia tehtäviä: toinen tiimi esimerkiksi puolustaa porttia vastustajien yrittäessä saada sitä auki. Jos viholliset onnistuvat aukaisemaan kulkuväylän, niin seuraavaksi heidän pitää saattaa kulkuneuvo portin kautta tiettyyn pisteeseen. Jokainen kartta sisältää omat päätehtävänsä, joiden lisäksi pelaajille on tarjolla myös toissijaisia tavoitteita, kuten sivuoven hakkerointi ja portaiden rakentaminen. Taistelun osanottajat saavat tehtävien suorittamisesta ja niissä edistymisestä kokemuspisteitä, joilla saa avattua uusia vaatteita, ruumiinrakenteita ja muuta päälle pantavaa. Pisteitä kilisee kassaan myös jokaisesta viholliseen osuneesta kudista; vastustajat vaativat aika paljon kuritusta, joten pojojen jakaminen osumien perusteella on hyvä ratkaisu. Tappoja ja kuolemia pelissä ei taas lasketa ollenkaan, mikä varmasti kummastuttaa ja hämmästyttää tarkkoihin statseihin tottuneita teilaajia.
Kolmas pelimuoto on nimeltään Challenges, ja se koostuu nimensä mukaisesti erilaisista haasteista: pelaajan taitoja koetellaan erilaisten tehtävien, kuten hakkeroinnin ja tiedon kuljetuksen, muodossa. Haastemoodi on ainoa pelimuoto, jossa voi avata uusia aseita, lippaita, tähtäimiä ynnä muita. Kaikki tehtävät on kuitenkin suoritettu alle kahdessa tunnissa, jolloin pelaajalla on käytössään jokainen luotiruisku kaikkine lisäosineen. Parempi ratkaisu olisi ollut jakaa aseet ja niiden lisävarusteet moninpelin kokemuspisteportaikkoon, jolloin aivan kaikki ei olisi heti saatavilla.
Tiimityö on voimaa
Pelaajalla on valittavanaan neljä eri luokkaa, joita voi vaihtaa kesken pelin komentopisteissä. Sotilaalla, lääkintämiehellä, insinöörillä ja agentilla on jokaisella omat kykynsä, ja niiden tasapuolinen hyödyntäminen on avain voittoon: solttu voi jakaa muille ammuksia, medikki tehostaa kavereiden terveyttä, insinööri lisää aseiden tehoa ja agentti voi naamioitua vihollistiimin jäseneksi. Joitain tehtäviä voi suorittaa vain tietyllä hahmoluokalla, joten tiimi täynnä sotilaita epäonnistuu varmasti.
Graafiselta ulkoasultaan Brink ei säväytä: tekstuurit latautuvat hitaasti ja sahalaitaa näkyy siellä sun täällä. Kaiken lisäksi animaatiot ovat aika kankeaa katsottavaa. Aseiden äänet ovat sitten aivan toinen juttu, sillä niissä riittää niin sanotusti munaa. Jokaisen kentän alussa kuuluva asetelmasta kertova jorina alkaa 14. kerran jälkeen kuulostaa todella rasittavalta, eikä sepostuksia saa mistään pois päältä.
Pelattavuus on Brinkissä kohdallaan. Liikkuminen ja tähtääminen ovat arcade-räiskinnälle sopivan sutjakkaita, ja lisämaustetta juoksemiselle tuo parkour-ominaisuus. Hahmot pystyvät kiipeämään ja kulkemaan ruumiinrakenteestaan riippuen paikoissa, joihin ei normiräiskinnässä ole asiaa. Raskasruhoinen ”Heavy” jaksaa kiivetä laatikon yli, mutta jää auttamatta jälkeen vikkelälle Light-vartalotyypille, joka vipeltää korkeampien esteiden yli ponnistamalla seinästä vauhtia.
Tuomio
Brinkille oli kovat odotukset. Moninpeliin keskittyminen antoi odottaa jotain, jonka tenho jaksaisi kantaa pitkälle. Kokonaisuus jättää kuitenkin hieman karvaisen maun suuhun: satunnainen lagi syö hermoja, sisältöä on loppujen lopuksi aika vähän ja turhan monessa matsissa ottelun enemmistö koostuu boteista. Toinen ongelma yksin pelatessa on ajoittainen tiimipelin puute; esimerkiksi ammusten loputtua vieressä keikkuva sotilas ei vaan aina älyä heittää pelaajalle lipasta. Peli on parhaimmillaan kaveriporukassa, jolloin kommunikoinnin toimiessa joukkue puhaltaa yhteen hiileen. Haasteeksi jääkin kasata tarpeeksi iso joukko kamuja pelisessiota varten. Brinkissä ei ole party-toimintoa, joten oma jengi vastaan tuntemattomat vaatii turhan paljon vaivannäköä. Loppujen lopuksi peli erottuu massasta omilla ratkaisuillaan, mitä nykyään näkee aika harvoin.