Ruotsalaisen Strabreezen Brothers: A Tale of Two Sons julkaistiin alunperin jo vuonna 2013, jolloin se päätyi popheadin arvioitavaksi. Itse en ollut peliin ehtinyt juurikaan tutustua, joskin tiesin toki karkeasti, mistä siinä on kyse. Siis sen verran, että pelin ohjaajana on toiminut se Jalla Jalla!– ja Kopps-leffatkin ohjannut Josef Fares, pelissä on kaksi veljestä, oudot kontrollit ja jossain vaiheessa itkettää. Tosiasiassa en siis tiennyt juuri mitään. Pelin juonta ja tapahtumia ei kannata kovin tarkasti alkaa käydä läpi, mutta päähenkilöinä toimivat isoveli ja pikkuveli, joiden äiti on kuollut sekä isä vakavasti sairas, ja veljesten on lähdettävä pitkälle matkalle noutamaan isälleen lääkettä.
Parin vuoden ikään ehtinyt peli on kestänyt aikaa erinomaisesti, ja Xbox Onella sen grafiikka pääsee todella loistamaan. Maisemat ovat liioittelematta henkeäsalpaavan kauniita, ja jollain lailla peliä leimaava haikeus ja surumielisyys kuultaa myös sen visuaalisesta ilmeestä tehden sen entistäkin upeammaksi. Pelin uuden sukupolven konsoliversioista löytyy myös konseptitaidetta, ohjaajan kommenttiraita, sekä erinomainen soundtrack.
Kontrolleihin tottumisessa menee aikaa. Veljeksiä liikutetaan siis tateilla, kumpaakin omallaan, ja ympäristön kanssa toimitaan liipasimilla. Ainakin omiin näppeihini on kovakoodattu tietynlainen ohjaimen käyttölogiikka, ja kaikki Brothersissa sotii tätä logiikkaa vastaan. Veljekset tuntuivat juoksentelevan aina vääriin suuntiin, enkä saanut ohjaamista pelittämään täysin nappiin oikeastaan koko pelin aikana, mutta totta puhuen, se ei edes haitannut. Kyseessä ei missään nimessä ole vaikea peli, vaikka aivojaan joutuukin muutamaan otteeseen käyttämään päästäkseen etenemään. Automaattisia tallennuspisteitä on melkein joka kulman takana, ja jos sattuu jäämään totaalisen jumiin, etenkin vanhempi veli viittoo kyllä, mihin suuntaan olisi tarkoitus edetä.
Se, mikä kenties pelattavuudessa hävitään, saadaan moninkertaisesti takaisin elämyksessä ja kokemuksessa. Harvoin kohtaa peliä, jonka immersio on näin onnistunut – etenkin, kun ottaa huomioon, miten pienimuotoisesti se on rakennettu. Eeppisen ja elämää suuremman pelikokemuksen luomiseen ei aina tarvita sadan hengen sinfoniaorkesteria tai huimaa määrää erikoistehosteita, ei tyhjänpäiväisiä vuorosanoja eikä alleviivausta. Geneeristen one-linereiden sijassa pelissä kuullaan ei mitään tunnettua kieltä muistuttavaa höpötystä, jota tehostetaan eleillä. Keksitty kieli istuu pelin satumaailmaan mainiosti, eikä missään vaiheessa tule ikävä perinteistä ääninäyttelyä.
Brothers vetää pelaajaa tunnepuolella turpaan ihan täysillä, mutta tekee sen niin järjettömän kauniisti, että siitä kyynelten lomassa melkein nauttii. Sydäntä repii se, miten pojat raskaalla matkallaan innostuvat välillä leikkimään ja pitämään hauskaa sekä istahtavat nauttimaan maisemista. Lapsuuden loppu on käsillä, ja veljesten kapoisille harteille on kasattu kovin painava taakka. Mutta vaikka miten tahtoisi jättää pojat pomppimaan jättiläisen sänkyyn tai laskemaan mäkeä kilpikonnien kanssa, ei elämä anna armoa. Eteenpäin on mentävä, sillä isä tekee kuolemaa, ja lääke on löydettävä, ennen kuin on liian myöhäistä. Maailma on julma, mutta valonpilkahduksiakin on luvassa, eikä peli missään nimessä ole pelkkää tuskaa ja kärsimystä.
Ennen kaikkea Brothers onkin elämys. Ei välttämättä sellainen huiman miellyttävä elämys, vaan sielua ravisteleva, pienillä eleillä ja hienovaraisella tarinankerronnalla voimakkaita tunteita nostattava elämys. Brothers: A Tale of Two Sons on jotain, mitä ihan jokaisen kannattaisi kokea. Se jättää jäljen.