Ruotsin Uppsalasta tuleva Starbreeze-pelistudio on tällä hetkellä kuumaa tavaraa. Yhteistyössä Tukholman OVERKILL-studion kanssa toteutetun Payday 2:n naamaripäät vetoavat pelaajamassojen Reservoir Dogs -tarpeisiin. Samaan syssyyn Starbreeze on pukannut markkinoille pienemmän toimintaseikkailun Brothers – A Tale of Two Sonsin. Tarina kahdesta pojasta on jäänyt hiukan pukupellejen varjoon, mutta ei ole omassa genressään yhtään pöllömpi luomus.
Veljesten tarina on kaunis, mutta karu kuin luonto itse. Meri on ottanut kalastusreissulla äidin ja isäkin on sairastunut vakavasti. Ainoa lääke löytyy vuoren takaisesta vanhasta puusta, jonka luokse käy veljesten taival. Aikuisiän kynnyksellä oleva isoveli kelpuuttaa nuoremman veljen mukaan fantasiamaailman poluille. Tällä kertaa maailmaa katsotaankin ihan tavallisen maalaisen silmin. Ei miekkoja, ei leveleitä. Vain polku ja tarina, joka sen rinnalla kulkee.
Bipolar thumbjump
Kaksisuuntaisuudesta kärsivät pelaajat ovat kuin kotonaan. Veljesten taivalta ei taiteta co-oppina tai edes vuorotellen ohjaamalla, vaan poikia ohjataan yhtä aikaa. Aivan. Tuntuu aluksi yhtä hankalalta kuin kuulostaakin. Molemmille sankareille on oma tattinsa ja yksi toimintanappi. Hahmot tuntuvatkin karkailevan aluksi omiin suuntiinsa ja pieni tuumaustauko on välillä paikallaan. Molemmat veljet täytyy kuitenkin valjastaa pulmienratkontaan ja pieneen taitokiipeilyyn. Kun tuplauunotteluun tottuu, tasoloikka ja pulmat muuttuvat mukavalla tavalla haastaviksi. On varmasti ollut suuri kiusaus tehdä pelistä normaali co-op, mutta kokemus kahdella pelaamisesta on tuore. Rohkea ja hyvä ratkaisu.
Kahden pojan tarina on kaunis katsella. Fantasiamaailman syksy on värikylläinen ja elävä. Pelaajaa rohkaistaan etsimään ja kokeilemaan molemmilla hahmoilla. Leikkivän lapsen pallon heittäminen kaivoon ei edistä tarinaa, mutta lämmittää silti mukavasti pientä ilkimystä sisällämme. Tapa pysäyttää pelaaja katsomaan on myös yksinkertaisuudessaan hieno. Useissa kohdissa pelaajalle tarjotaan puistonpenkkiä takamuksen alle. Jos malttaa istua, avautuu pelimaailmasta upeita maisemia ja tilannekuvia. Ympäröivä maailma on äänen ja grafiikan puolelta loppuunhiottu, ja sitä osataan tarjoilla hienosti ilman turhaa rakettien ampumista. Pelihahmot eivät puhu muuta kuin tuntematonta fantasian kieltä, ja kaikki hahmojen välinen viestintä tapahtuukin enemmän eleillä ja äännähdyksillä kuin millään muulla. Silti tarinan pienetkin nyanssit välittyvät pelaajalle selkeästi.
Kun syksy pääsee sydämeen
Peliarvosteluun veljesten tarina tuo haastetta. Pelin loputtua ei tuntunut, että olisi pelannut juuri ollenkaan, vaan olo oli kuin olisi juuri nähnyt lyhytelokuvan. Tarinaa kuljetetaan niin taitaen eteenpäin, että pulmanratkaisut ja kiipeilyt menevät kuin sivusta seuraten. Visuaalisuus kantaa niin hyvin, että maisemia on pakko pysähtyä katselemaan. Ei voi vain pelata suoritetta läpi ja laittaa achievementejä hyllyn päälle pölyttymään. Väkisinkin kokee jotain samaa kuin kirjaa lukiessa tai elokuvaa katsellessa. Vaikka puitteet ovat perinteistä fantasiamaailmaa peikkoineen ja taikoineen, on tarina kuitenkin tarkoitettu aikuisille. Vaikka alku meneekin kuin Smurffikylän tanssiaiset, tulee mukaan synkkiä asioita, joita ei voi katsoa tuntematta jonkin liikahtavan. Hienoa tarinankerrontaa kerta kaikkiaan.
Brothers – A Tale of Two sons on hieno kokemus ja ehdottomasti samaa sarjaa Braidin, Limbon ja muiden pienempien jättiläisten kanssa. Ei ehkä niin pelimäinen kuin kaksi edellistä, mutta mahtava kokemus on luvassa kaikille tarinavetoisen käyskentelyn ystäville. Jälleen yksi syy lisää olla kateellinen ruotsalaiselle osaamiselle. Eikö riitä, että he ovat kauniita ja fiksuja? Pitääkö niiden tehdä vielä näin hienoja pelejäkin?