H.P. Lovecraftin kauhunovelleihin perustuvia pelejä on tehty yllättävän monta. Tunnetuimmasta päästä lienee Alone in the Dark, minkä vaikutus myöhempään Resident Evil -sarjaan on ilmeinen. Ensimmäisestä persoonasta ei kuitenkaan Lovecraftin kauhukerrontaa ole vielä kuvattu ja Bethesda Softworksin peli Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth paikkaa tämän puutteen. Peli perustuu aiheesta tehtyyn roolipeliin ja pelin tapahtumapaikkana on pieni synkkä kalastajakylä Lovecraftin vuonna 1931 kirjoittamasta novellista The Shadow Over Innsmouth.
Kauhunhetkiä pelihahmon näkökulmasta
Jack Walters on yksityisetsivä, jonka muistissa on useiden vuosien aukko. Kohdattuaan sanoinkuvaamattomia näkyjä eräässä tehtävässään mies menetti järkensä ja päätyi lopulta mielisairaalaan. Nyt tervehdyttyään yksityisetsivän hommat jälleen aloittava Walters saa uuden tehtävän selvittää, mitä oikein tapahtui ryöstetyssä kaupassa Innsmouthin kylässä. Kuten arvata saattaa, rutiinihomma muuttuu pian mutkikkaaksi, sillä Innsmouthissa ei juuri mikään ole kohdallaan. Kylän väestö koostuu epäkohteliaista groteskeista kalpeakasvoisista körmyniskoista ja pelokkaista ihmisraunioista, joiden keskuudessa Waltersia kutsutaan ulkopuoliseksi. Kaduilla kulkiessaan Walters tuntee itseään tarkkailtavan ja kokee ajoittain psyykkisiä näkyjä ulkopuolisen vaanijan silmin. Käy ilmi, että muinaiset ihmisuhreja vaativat vihamieliset jumalat sekä niitä palvovat kulttilaiset haluavat Jackin hengiltä ja tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.
Peli on mielenkiintoinen sekoitus eri lajityyppejä. Esitystavaksi on valittu tunnelmaa luovasti näkökulma pelaajan silmistä kuten kaikissa FPS-räiskinnöissä, mutta lähestymistapa poikkeaa paljon perusräiskintäpeleistä. Ruudulla ei esimerkiksi näytetä mitään turhia terveys- ja ammusmittareita, vaan kaikki on pääteltävissä pelitapahtumien ja erillisen inventaarion kautta. Pelin alkupuolisko on puhdasta seikkailupeliä, missä pelaaja etsii johtolankoja ja haastattelee kylän hahmoja. Jo tässä vaiheessa pelaajalle tulee tutuksi pelin koukku: pelihahmon mielenterveys voi järkkyä pelin aikana. Esimerkiksi katsottaessa korkealta talon katolta alas peliruutu velloo huimausefektin mukana. Kauhistuttavat tapahtumat, kuten hirttäytyneen elottoman ruumiin löytäminen, saavat pelihahmon katseen sekaisin ja peliohjaimen tärisemään sydämenlyöntien tahdissa. Pelihahmon kokemat iskut näkyvät veritahroina ruudulla ja verenhukasta kärsivä hahmo näkee maailman mustavalkoisena. Tuskissaan ja peloissaan hahmo liikkuu hitaasti sekä näkökenttä hämärtyy. Käytännössä pelkoefektit pakottavat pelaajan välttämään katsomista alas taiteillessaan korkeilla katoilla ja kammottavia näkyjä kohdattuaan pelihahmo on vietävä hetkeksi etäälle tapahtumapaikasta rauhoittumaan. Tämä luo peliin hyvin omaleimaisen tunnelman, kun pelihahmo ei olekaan kauhujen keskellä haavoittumaton leijuva asekäsi, mikä vaivatta vain ampuu vastustajat hengiltä. Kohdattavat vaarat eivät välttämättä ole yhtä suoraviivaisia kuin muissa peleissä.
Tosipelaaja ei asetta kaipaa
Poikkeuksillista Call of Cthulhussa on myös se, ettei pelaaja löydä minkäänlaista asetta pelin ensimmäisen kolmanneksen aikana. Alku on juonta pohjustavaa seikkailua, josta jatketaan takaa-ajokohtauksien ja vastustajilta piiloutumisten jälkeen perinteisemmälle toimintapelilinjalle. Kun vastustajat ovat saaneet koko alkupuoliskon jahdata pelaajaa, on ensimmäisten aseiden löytäminen hieno hetki, sillä viimein osat vaihtuvat ja saalista tuleekin metsästäjä. Harvemmin peli on osannut luoda samanlaista odotusta ja koston miellyttävää tunnetta pelaajaan, kuin Call of Cthulhu. Pelkät tuliaseet kuitenkin tuntuvat heppoisilta yliluonnollisia uhkia kohtaan, joita pelin loppupuolella kohdataan. Taistelu on toteutettu osittain esimerkillisesti, mutta osin puutteellisesti. Aseet ja niillä tähtääminen on oikeaoppista, lonkalta ammuttuna ei tahdo osu mihinkään, mutta vasemmalla liipaisimella ase nostetaan ja tähdätään tarkkaan. Osa aseista ovat aidon tuntuisia, kuten mainio revolveri ja kaksipiippuinen haulikko, mutta etenkin pistooli tuntuu oudon tehottomalta heikon kuularuiskumaisen konepistoolin kanssa. Pääosumat ovat yleensä tappavia, mutta myös raajoihin ampumalla vastustajien liikkeitä voi hidastaa. Pelaajankin hahmo vahingoittuu eri puolille kehoa, joita tulee paikata lääkelaukun avulla turvallisissa kohdissa. Lääkintäpakkauksen käyttö muistuttaa hieman MGS3:sta ja luo samalla tavoin pelihahmoon haavoittuvaisuuden tunnetta.
Taisteluosuudet kärsivät kuitenkin pahasti heikosta tekoälystä. Vaikka vastustajat eivät varsinaisia älyn jättiläisiä pelijuonenkaan mukaan ole, silti heidän luulisi reagoivan paremmin pelaajan temppuihin. Esimerkiksi vaikuttaa siltä, etteivät viholliset kuule näköetäisyydeltä aseen laukauksia, joten usein hiiviskelykohdat aseiden ensin löydyttyä on helppo hoitaa suoraviivaisin keinoin. Oven sulkemisen tai muun pelaajan liikkeen vastukset huomaavat helpommin kuin toverinsa ampumisen viereisestä huoneesta. Ajoittain takaa-ajajat juoksevat suoraan pelaajan ohi tai sitten jäävät seisoskelemaan ase kädessä. Tehokkain tapa onkin hiiviskellä typerien vihollisten taakse, sitten vain tylysti ampuen tai lyöden näitä selkään. Vihollisten ruumiitkin haihtuvat lähes välittömästi, joten muille hiiviskelypeleille ominaista ruumiiden piiloittamista ei tässä pelissä ole. Hiipiminen onnistuu helposti ohjaimen oikean tatin painalluksella, jolloin ruudun reunat hämärtyvät, pelihahmo liikkuu hiljaisemmin ja kulmienkin taakse vilkaiseminen on helppoa.
Typerät viholliset, vaaralliset tilanteet
Peli on vaikeustasoltaan epätasainen kokemus. Seikkailupelimäisessä alussa on henkensä heittäminen mahdotonta, vaikka tunnelma onkin tiivis. Sitten pelin luonne muuttuu selvästi ja seuraa useita takaa-ajokohtauksia, joissa kuoleminen on helppoa ja tilannetta joutuu lataamaan useita kertoja uudestaan, kunnes viimein kaikki hypyt ja temput menevät kerralla kohdalleen. Mukana on myös muutamia melko helppoja pientä pohtimista vaativia tehtäviä, kuten kassakaapin lukon koodin selvittämistä ja esineiden käyttämistä. Graafisesti peli on kelvollista jälkeä, mutta parempaakin on nähty. Parasta graafista antia ovatkin erilaiset hulluusefektit. Äänet ovat toimivat ja ääninäyttelijät osaavat asiansa. Pelaajan hahmon ääni on hyvä, mutta kuitenkin ajoittain liian itsevarman oloinen. Esimerkiksi kohdissa, joissa pelihahmo on peloissaan ja näkökenttääkin harittaa, ei hahmon tavallisella ja rauhallisella äänellä lausuttu kommentti oikein sovi tilanteeseen.
Kauhupelinä Call of Cthulhu ei ole ole aivan yhtä tehokkaasti säikyttelevä kuten PC:n uusi F.E.A.R. tai vaikkapa Silent Hill-pelisarja, kuitenkin peli on lovecraftmaisen epämiellyttävä ja novellien juuri oikean makaaberi tunnelma saavutetaan ansiokkaasti. Pelin vahvuudet ovatkin juuri sen seikkailupelimäisissä osioissa. Räiskintäkohtaukset ja hiiviskely eivät ole parhaimmalla mahdollisella tavalla toteutettuja, mutta kuitenkin kokonaisuus muodostaa toimivan yhdistelmän toimintaa sekä seikkailua. Call of Cthulhu on suositeltavaa pelattavaa häiritseviä ääniä ja tiheää tunnelmaa kestäville seikkailuhenkisille pelaajille.