Castlevania: Harmony of Despair on jatkoa menestyksekkääseen Castelevania-sarjaan. Ensimmäinen osa vampyyrinmetsästyspelistä näki päivänvalon vuonna 1986, jolloin alustana toimivat nykypäivän nostalgialaitteet Amiga ja Commodore 64.
Siinä missä Xbox Live Arcaden myyntimagneetti Symphony of the Night oli julkaistu aiemmin jo Playstationille, Epätoivon harmoniat soivat ainoastaan Xbox 360:n omistajille. Kuinkahan hyvin vanha konsepti mahtaa toimia näin 24 vuotta saagan alun jälkeen?
Graafisesti peli ei liiemmin säväytä. Visuaalisesta puolesta ei arvaisi pelin olevan uusi, vaan jopa 16-bittiset Super Nintendo ja Sega Megadrive pystyisivät sitä pyörittämään. Ovelana kikkana pelaaja saa tattia napsauttamalla zoomattua kameraa ulos niin, että yksittäinen kenttä näkyy ruudulla kokonaisuudessaan. Tällöin mittakaava menee kuitenkin niin pieneksi, että oman hahmon kulkemista on hankala seurata. Ominaisuudesta on hyötyä lähinnä muutaman suuren seinien läpi kulkevan ja ampuvan jättipedon kanssa.
Musiikkipuolella linnaseikkailu miellyttää. Castlevanioiden nimien mukaisesti pelisarjan osissaan kuullaan aina mitä upeampia sinfonioita ja nostalgishenkisiä kauhukilkutuksia. HoD ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaikkei esiin nousekaan mitään erityisen leimallista tunnusmusiikkia.
Idealtaan Harmony of Despair on pitkälti tuulahdus vanhaa. Kaksiulotteiset sankarit seikkailevat linnan synkissä holveissa keräten sydämiä ja listien örkkejä. Pelimekaniikka on tuttua ja turvallista Castlevaniaa, mikä ei ole lainkaan huono asia. Edellisosista poimittujen hahmojen välillä puolestaan on yllättävän paljon valinnanvaraa. Pelaaja saa napata viiden soturin kaartista omansa, ja jokaisella liikutaan ja taistellaan hieman eri tavalla. Draculan poika Alucard huitoo miekalla, John Morris läiskii hitaalla mutta ulottuvalla ruoskalla, Charlotte loihtii tulipalloja ja niin edelleen.
Rakenteeltaan uusin Castlevania muistuttaa kevyttä roolipeliä. Tarinaa pelissä ei ole, vaan ideana on vain kahlata kummituslinnan lävitse ja päästää viimeisessä huoneessa vartova Dracula pois päiviltä. Kenttiä on pelattavana kuusi, ja niistä jokaisen läpäisemiseen menee alle puoli tuntia; kolmekymmentä minuuttia on nimittäin jokaisen tason aikarajoitus. Homman jujuna onkin se, että peli arpoo jokaisella pelikerralla erilaiset varusteet aarrearkkujen kätköihin. Käytännössä yksin pelaavan onkin mahdotonta vyöryttää vajaassa kolmessa tunnissa peliä läpi, sillä panssarit, aseet ja loitsut ovat kehittämättöminä lähes hyödyttömiä järkälemäisiä pomoörkkejä vastaan. Sattumanvaraisuus tuo peliin rutkasti lisää mielenkiintoa, mutta horjuttaa vaikeustasoa pahasti.
Suurin uudistus Castlevania-sarjan tuoreimmassa osassa on moninpelimahdollisuus. Netin kautta voi koota itselleen kuuden retkeilijän ryhmän, jonka kanssa pelaaminen on äärettömän paljon helpompaa; etenkin jos kavereilla on enemmän kokemusta (lue: tuurilla löydettyjä, tehokkaita varusteita). Arvatenkin samantasoisten kanssa kokeillessa pelissä on eniten järkeä. Itse taistelin uppiniskaisesti yksikseni viimeiseen tasoon asti, mutta linnaa hallitsevaa Draculaa en kyennyt kukistamaan. Kymmenien epäonnistumisten jälkeen päätin kokeilla moninpeliä, ja muutamien minuuttien kuluttua olimmekin vieraan porukan kanssa läpäisseet pelistä ensin Normal-vaikeusasteella viimeisen tason ja sitten Hardilla kaikki pelin kuusi tasoa. Noin puolen tunnin pelaamisen aikana sain asekaappiini joitain pelin parhaista aseista ja amuleteista. Tämän jälkeen pelillä ei enää paljon annettavaa olekaan. Kavereiden kanssa voi kyllä pelata myös kilpaa, mutta sitä varten luotu pelimuoto ontuu pahasti.
Pähkinänkuoressa Castlevania: Harmony of Despair on erinomaisen Symphony of the Nightin jälkeen pienoinen pettymys. Pelaaminen sinällään on varsin viihdyttävää, mutta vaikeustason järjettömyys pilaa muuten toimivan kokonaisuuden. Kannattaa testata ennen ostamista.