Tamperelaisen 10tons Entertainmentin vuonna 2003 julkaisema Crimsonland on tehnyt paluun uudelleenjulkaisun muodossa. Peli kuului jo tuolloin omiin suosikkeihini, ja sitä tuli aikoinaan hakattua sormet puuduksissa.
Paluu Crimsonlandin pariin oli vieläkin herkullisempi kuin olin odottanut. Veri roiskuu, pyssyt paukkuvat ja kaiken maailman mönkiäiset vipeltävät pitkin ruutua. Ihan kuin silloin reilu 10 vuotta sitten, kun teini-ikäinen minä vietti illat (ja yöt) Crimsonlandia hakaten sen sijaan, että olisi lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä.
Crimsonlandin pelaaminen on edelleen valtavan hauskaa ja viihdyttävää. Erityisesti Survival-pelitilassa. Kampanjatila taas tuli nakutettua läpi lähinnä aseiden ja kykyjen avauksen takia. Se toimiikin kelvollisena tutoriaalina pelin maailmaan, minkä jälkeen oikea Crimsonland vasta pääsee alkamaan. Näiden lisäksi tarjolla on myös Rush, jossa pelaajalla on käytössä ainoastaan rynnäkkökivääri. Blitz taas vie kaoottisuuden ihan uusiin sfääreihin. Nukefismissa viholliset eliminoidaan pick-upien avulla, ja Weapon Pickerissä ammuksia on tarjolla ainoastaan yksi lipas per ase.
Voi vihollisen hurmehella peittää maan!
Crimsonland tarjoaa yksinkertaista ja rehellistä ylhäältäpäin kuvattua räiskintää. Ammu alieneita ja pysy hengissä. Kuole ja yritä uudestaan. Mitään sen kummempaa tarinaa tai juonta ei ole tarjolla. Pelaaminen on hauskaa, hengästyttävää ja veristä. Niin, verta. Sitä Crimsonlandissa nimittäin riittää, ja punaiseksi värjäytyneestä maasta juontunee pelin nimikin. Ei ole pelannut kunnolla, jos ei kentän päättyessä tanner hehku punaisena vihollisten verestä.
Aseita on tarjolla varsin vaikuttava arsenaali – aina singosta miniguniin ja katuporaan. Uusia aseita on kentissä tarjolla lähes jatkuvalla syötöllä, joten ei haittaa, vaikka sattuisikin poimimaan aseen, joka ei itseä miellytä. Erilaisten aseiden ohella veren värjäämästä maasta voi keräillä pick-upeja, jotka joko voimistavat pelaajaa tai häiritsevät vihollisia vaikkapa erilaisten räjähdysten myötä. Kokemuspisteillä taas pääsee availemaan erilaisia perkkejä.
Pelattavuudessa ei ole huomautettavaa: räiskintä sujuu kuin tanssi ja ohjaus on sujuvaa. Ääniraita tarjoilee lähinnä geneeristä rokkia kuolevien vihollisten mölinällä ja räjähdyksillä höystettynä. Pelin grafiikkaa on uudistettu, mutta ei Crimsonlandista mitään kauneuskuningatarta ole tehty.
Moninkertaista hauskaa saadaan enintään neljän pelaajan paikallisen co-opin muodossa. Illanvietossa Crimsonland onkin ihan omaa luokkaansa – etenkin, jos samalle sohvalle saa haalittua yhtä intohimoisesti peliin jo silloin 10 vuotta sitten suhtautuneita kavereita.
Crimsonland ei selittele eikä pyytele anteeksi. Sen karun DOS-maisen ulkonäön alta löytyy tuntikaupalla silkkaa nautintoa: yksinkertaista, viihdyttävää ja nopeatempoista räiskintää. Pelaaminen on helppo aloittaa, mutta lopettaminen ei olekaan ihan niin yksinkertaista – tappokarkeloihin nimittäin jää koukkuun jo ekalla pelikerralla.