Aikoinaan alkuperäinen Crysis kohautti maailmaa PC:n korkeilla tehovaatimuksilla ja sen mukaisilla grafiikoilla. Neljä vuotta myöhemmin sarjan toinen osa on saapunut tietokoneiden lisäksi kotikonsoleille. Onko pelillä oikeaa tarjottavaa vai toimiiko silmiä häikäisevä ulkoasu pelkkänä illuusiona eeppisestä toimintapaketista?
On vuosi 2023, kun tappava virus rikkoo New York Cityn iloisen arkielämän. Laboratorion vuoto aiheuttaa suurkaupungissa täydellisen kaaoksen ja harvoja eloonjääneitä yritetään evakuoida turvaan. Maanpäällinen helvetti kuitenkin vain paisuu, kun avaruuden Ceph-joukot aloittavat hyökkäyksensä. Laajamittaisiin sota- ja pelastustoimiin osallistuu etenkin Yhdysvaltain merijalkaväki, jonka eräästä yksiköstä pelaaja omaksuu sotilas Alcatrazin roolin. Ryhmän muihin tovereihin ei ehditä tehdä tuttavuutta, sillä sukellusvenematkan vähäiset keskustelut keskeyttää Ceph-örvelöiden ilmaisku. Alcatraz loukkaantuu pommituksessa vakavasti, mutta herää myöhemmin kuolleista nanopuku yllään uutta elämää virraten. On aika lähteä maailmanpelastushommiin pukua himoitseva komentaja kintereillä.
Ensin hiljaa hiipien, sitten rajusti räiskien
Ensitöikseen Crysis 2 toivottaa pelaajan tervetulleeksi huikealla valaistuksella. Ovien avautuessa nähtävillä on New Yorkin turmeltuneet rakennukset, joihin aurinko heijastaa komeaa kontrastia kirkkaalla valollaan. Välillä tekstuurien yksityiskohdat, pienimmät esineet sekä muutamat varjot latautuvat esiin viiveellä, mutta mitään merkittävämpää moittimista CryEngine 3:n tuottamassa ulkoasussa ei ole. Maisemia ihailee mielellään myös niiden laajuuden vuoksi – etenemissuunta on aina selkeä, mutta ajoittain kentät avautuvat isoiksi alueiksi ohuen putkijuoksun sijaan. Kadut ja rakennuksien katot ovat vapaasti tutkittavissa, mitä voikin hyödyntää pelottavimpien vihollisjoukkojen ohittamisessa. Peli jopa kannustaa hiljaiseen lähestymistapaan tarjoamalla maanalaisia viemäreitä kaikista turvallisimmiksi oikoreiteiksi. Eniten hiippailuun yllyttää oikeasta olkanäppäimestä käynnistyvä näkymättömyys, jonka avulla on otollista kiertää vihollisen taakse hiljaista stealth-tappoa varten.
Aggressiivisempaa taktikointia varten on kyky nostaa panssarin kestävyys maksimille vasemmasta olkanäppäimestä. Nanopuvun kaksi mainittua vakiovarustetta kuluttavat mittarilla ilmaistua energiaa, jota palautuu käyttövalmiiksi pienen odottelun jälkeen. Muun muassa tätä energian kulumista voi omaksi edukseen hidastaa ostamalla nanopukuun päivityksen. Pukuun on tarjolla yhteensä 15 parannusta, joita ostetaan alieneiden ruumiista kerättävällä nano katalyytti -aineella. Back-näppäintä napauttaessa voi myös helposti valikoida mitkä päivitykset haluaa kytkeä päälle, kun taas pidemmällä painalluksella voi vaivattomasti vaihtaa aseisiin liitettyä varusteita, kuten tähtäimiä.
Toiminta itsessään on viihdyttävää. Supersotilaan erikoisvoimista huolimatta viholliset antavat hyvän vastuksen hakemalla suojaa ja vastaamalla tulitukseen tarkasti. Isoimmat vihollisköriläät sekä ajoneuvot tuhoutuvat upeissa räjähdyksissä ja pääosumissa kallot poksahtelevat melkein Gears of Warin lailla. Kampanjan ainoiksi riesoiksi jää pikkubugit, kuten tekoälyn jumittaminen nurkissa sekä muutamat jäätymiset.
Verkossa vaihtelevampaa laatua
Kahdentoista pelaajan sotimiset tapahtuvat kuudessa pelimuodossa kahdellatoista kartalla. Avattavana on kourallinen aseita kaikkine osineen sekä nanopuvun erikoisvoimia, jotka toimivat Call of Duty -sarjan perkkien tavoin. Yksinpelistä tutut vakiovarusteet ovat heti kaikkien käytettävissä.
Pelaajia palkitaan kolmella killstreakilla, jotka vaihtelevat pelattavan kartan mukaisesti. Killstreakit avautuvat käyttöön kolmen, viiden ja seitsemän vihollisruumiilta napatun tunnuslevyn jälkeen. Yksinkertaisella idealla pyritään pitämään pelaajat liikkeessä, joskin peli itse kumoaa tämän tunnuslevyjen keräämisen automatisoivalla perkillä. Pientä tasapainon puutetta onkin huomattavissa. Esimerkiksi sataprosenttista näkymättömyyttä hyödynnetään aivan liikaa, ja vastapuoli yllättääkin lähes aina täydestä tyhjyydestä ilman, että puolustamiseen olisi mitään mahdollisuuksia. Myös armorin suojauksen maksimoiminen tuntuu hyödyttävän vain satunnaisesti. Toisinaan panssari pelastaa jopa kahden vihollisen samanaikaiselta tulitukselta, mutta yhtä useasti panssarin tehokkuus vastaa märkää paperipussia. Merkittävä lagaaminen on sentään osittain eliminoitu servereiden lokaalisella hakujärjestelmällä, jossa peli etsii muita automaattisesti Suomesta ja sitten muualta Euroopasta.
”Take those squid mofos down!”
Crysis 2:n alku on melko hämmentävä, ja pelaaja voikin erittäin helposti pudota kärryiltä kaikesta mitä ympärillä tapahtuu ja yritetään selittää. Heikolta vaikuttava tarinankerronta kuitenkin paranee huomattavasti kampanjan edetessä, kun pääsee ymmärrykseen kuka kukin on ja mikä on kaikkien vastaantulevien hahmojen rooli New Yorkin oudossa kaaoksessa. Sekavuuden keskeltä peli pistää oikeasti miettimään, miten Alcatraz on toivottomasti loukussa nanopuvun sisällä ja joutuu mykkänä kuuntelemaan ylempien tahojen pompotuksia seuraavasta ja yhä seuraavasta tehtävästä. Noin seitsemän tunnin yksinpeli on FPS-pelien ystäville erittäin asiallinen kokemus.
Moninpeli puolestaan vaatii kärsivällisyyttä. Yllä mainittujen ongelmien takia verkkosotiminen on luotaantyöntävää, mutta alla piilee erittäin sujuva verkkoräiskintä. Toivottomista respauspisteistä ja näkymättömyydellä nössöilystä huolimatta täytyy vain jaksaa opetella nanopuvun voimien logiikka. Tämän jälkeen moninpelin näkee aivan erilaisessa valossa ja karvas pettymys muuttuu positiiviseksi yllätykseksi.