Cuphead on ollut Xbox Onen odotetuimpia yksinoikeuspelejä indie-puolella jo pitkään. Kehittäjänä toimiva Studio MDHR on pitkään työskennellyt sen parissa ja pelin julkaisua on siirretty useaan kertaan johtuen erittäin raskaasta animaatioprosessista. Odottelun jälkeen haastava ja retroinen run and gun -peli on täällä.
Don’t deal with the devil
Cuphead alkaa klassisella tarinalla 30-luvujen sarjakuvien inspiroimina. Veljekset Cuphead ja Mugman eksyvät itse paholaisen kasinolle. Pitkän voittoputken jälkeen panoksia nostetaan ja veljekset häviävät sielunsa. Paholainen kuitenkin reiluna tyyppinä tekee sopimuksen, jossa veljeksien pitää kerätä niiden saariston asukkaiden sielut, jotka ovat tehneet samanlaisen diilin. Verokarhut voivat ehkä täten saavat velkansa anteeksi. Pelin ytimenä ei todellakaan ole tarinallinen kerronta taikka välivideot, vaan itse pelattavuus.
Cuphead näyttää ja tuntuu todella hyvältä. Sarjakuvamainen 30-luvun tyyli tuo mieleen Mikki Hiiren ja höyrylaiva Villen. Peli on käsin piirretty, mikä selittää pitkän kehitysprosessin. Pelinkehittäjät ovat selittäneet, että 30-luvun estetiikkaa ja ulkonäköä ei voi tietokoneella replikoida. Cupheadin ytimessä on haastava ja rankaiseva pelimekaniikka, joka voi olla suuri kynnys genren uusille ystäville tai heikkohermoisille. Kumma kyllä, kertaakaan ei tullut mieleenkään lopettaa pelaamista, kun tuli jäätyä jumiin pomotasossa ja turhauduttua. Vaativuus on tehty nerokkaasti, koska se opettaa pelaajalle eri strategioita ja vaihtoehtoja epäonnistumisien kautta. Cuphead on kyllä haasteellinen peli, mutta ei ehkä niin suuresti mitä pelijournalistit ovat hypettäneet.
Cuphead koostuu päämuotoisesti pomotaisteluista, mutta jokaisella kolmella saarella on kaksi normaalia kenttää sidescrolling -periaatteella. Nämä tuovat mukavaa vaihtelua joihinkin hyperaktiivisiin pomotasoihin, sekä sen lisäksi niissä pystyy keräilemään kolikoita päivittääkseen asearsenaaliaan tai erikoiskykyään.
Selling your soul
Pomotaistelut ovat toinen toisensa jälkeen hyvin erilaisia, viihdyttäviä ja haastavimpia. Pelinkehittäjien mielikuvitukselle pitää nostaa hattua, sillä välillä ruudulle ilmestyy niin eriskummallisia hahmoja, että ei olisi tullut mieleenkään keksiä samanlaista. Pelin tasohyppelyelementti toimii, etenkin taisteluissa missä pitää pysyä jatkuvassa liikenteessä. Kontrollit ovat järjettömän sutjakkaat ja ani harvoin tuli tilanteita, missä omasta mielestä luuli onnistuvan hypyssä, mutta peli oletti toista. Pelin parry-systeemi (väistetään iskuja ja tehdään tiettyjä mekaniikkoja) on ainut mikä tuntuu hyvin epäsuhdanteiselta. Välillä pitää suorittaa aivan prikulleen oikein, kun välillä riittää pieni kosketus.
Pelin yksi omaperäisistä ominaisuuksista on se, ettei pomotaistelussa näy laisinkaan elämämittaria. Tämä klassinen tapa lähestyä sidescrolling -pelejä on vaihdettu kuoleman jälkeen näkyvään lippuun, joka indikoi kuinka lähellä pelaaja oli loppua. Ominaisuus on samanaikaisesti ihastuttava ja vihastuttava, se raivonpartaalla oleva hetki, kun hahmosi on lipun päällä ja juuri kuolit tyhmän virheen vuoksi. Cuphead on ehdottomasti parasta kauraa kaverin kanssa pelatessa sohvalta. Pelikaveria valitsemisessa pitää vain huolehtia, että hermoja ja kärsivällisyyttä riittää. Kun Cuphead ja Mugman ovat molemmat ruudussa, pelaaminen on vielä hektisempää kuin yksin, mutta se on sen arvoista. Netissä onnistuva co-op vielä puuttuu oleellisena elementtinä, mutta kehittäjien mukaan se olisi mahdollisesti tulossa.
En muista koska minulla olisi ollut samanlaista värikästä tunnerataa pelatessa kuin Cupheadin parissa. Välillä tuli kirottua omaa paskuutta alimpaan helvettiin ja välillä tunne oli kuin Euroopan omistajana. Varmaa on se, ettei tähän hintaa saa yhtä kovaa viihdettä kauppapaikalta. Peligenren untuvikoille lähestyminen voi olla haastavampaa, mutta ei ylitsepääsemätöntä. Hetkellisesti pelatessa voi tuntua olevansa kuin Sisyfos, mutta lopulta kivenlohkare jää huipulle.