Dark Souls II, on käytännössä jatko-osa Dark Souls -peliin, mutta ei suoranaisesti. Idea ja konsepti ovat samat, mutta viittauksia ensimmäiseen osaan löytyy itse pelimaailmasta.
Matka Drangleiciin voi alkaa: viimeinen lepopaikkasi tai pelastuksesi, se riippuu aivan sinusta itsestäsi.
Peli alkaa hypyllä tuntemattomaan ja paiskaa pelaajan suoraan keskelle outoa heinikkoa, jonka takana on vieläkin oudompi mökki, jossa taas on sisällä nauravia vanhoja ja kurppaisia akkoja. Akat naureskelevat pelaajalle ja toivottavat onnea matkaan kirouksen nostamiseksi höystettynä ämpärillisellä sarkasmia äänissään. Pelaajan tehtävänä on nostaa kirous, mutta miten kirouksen nostaminen tapahtuu? Siitä pelaajan tehtävä on ottaa selvää. Eeppinen seikkailu voi alkaa kera kidutuksen, ohjaimen puristelun, hampaiden kiristelyn, menetettyjen sielujen ja kyyneleiden. Tätä seikkailua ei voi väheksyä, koska se on todellakin mahtavaa onnistumisen tunnetta ja kaikkea edellä mainittujen yhteissummaa.
Dark Souls II:n parissa kannattaa varautua kuolemaan, kuolemaan, kuolemaan ja kuolemaan, useasti ja ilman armoa. Pienikin virhearvio, väärä askel tai vaikkapa sokea luottaminen siihen, mitä muut pelaajat ovat kirjoittaneet maahan ”vihjeinä”, saattaa olla kohtalokasta. Yksikin väärä lyönti väärässä kohtaa tarkoittaa kuolemaa, ja kuoleminen tulee tapahtumaan useasti – halusi tai ei. Kuolemisesta kun puhutaan, niin Dark Souls II tekee sen hyvin: se turhauttaa, kiukuttaa ja parhaimmillaan jopa itkettää, mutta siinä kohtaa kun onnistuu, on riemuitseminen taattua.
Mikään peli ei anna niin suurta saavutuksen tunnetta kuin Souls.
Kun ensimmäinen oikeasti iso pomotaistelu päätyy tekstiin ”VICTORY” eikä ”YOU DIED”, on se onnistumisen tunne jokaisen koettava itse. Kuoleminen ei ainoastaan poista humanitya (ihmisyyttä) tällä kertaa, vaan se poistaa tietyn osuuden energiamittarista, kunnes käyttää Human Effigyn, joka taas palauttaa energiamittarin täyteen kapasiteettiin ja palauttaa ihmisyyden. Energia ei sentään putoa alle 50%, vaikka kuinka monta kertaa kuolisi.
Toinen osa pelistä on huomattavasti aloittelijaystävällisempi, koska se pitää käytännössä kädestä kiinni alkumetrit, kun edeltäjänsä tätä ei tehnyt. Ei tarvitse itse siis opetella, miten se hahmo nyt puukottaa selkään, vaan kaikki temput kirjasta lyödään suoraan käteen ja todetaan, että pärjää tällä. NPC-hahmot ovat myös huomattavasti anteliaampia suunnan suhteen: kun heille puhuu tarpeeksi usein, voivat he lipsauttaa, että menepäs tuonne.
Tämä on myös tavallaan pienoinen källi itse pelaajalle. Jokaiselle NPC:lle kun voi puhua useamman kerran, ja jos pelaaja on kiireessä eikä jaksa kuunnella mitä heillä on sanottavanaan, voi se puraista nilkkaan ja pahasti. Tietyt hahmot eivät saavu pääkallonpaikalle, jota kutsutaan Majulaksi, ellei heille puhu tarpeeksi useasti. Tätä ei kerrota missään, vaan sekin pitää oppia kantapään kautta. Useimmiten kaikki hahmot tulevat myymään pelaajalle jotain, jota tulee tarvitsemaan jatkossa.
Maailma on laaja, kaunis, synkkä ja ajoittain jopa masentava, varsinkin kun tietää, mitä joutuu tekemään päästäkseen tavoitteeseensa. Se on myös monimutkainen: useasta paikasta pääsee moneen paikkaan, ja ne nivoutuvat näppärästi yhteen ihan huomaamatta.
Yksi suuri plussa ja tavallaan myös miinus, ovat pelin välietapit, bonfiret. Bonfiret poikkeavat ensimmäisestä osasta sen verran, että näillä pystyy suoraan hyppäämään leiriltä toiselle jo heti pelin alussa. Tätä samaa pystyi harrastamaan myös edeltäjässä Demon’s Soulsissa joka oli Playstationilla. Dark Soulsissa ei pystynyt teleportaatiota hyötykäyttämään, ennen kuin vasta pelin loppuvaiheilla. Bonfireja on myös huomattavasti tiheämpään ja suurempina määrinä kuin edeltäjissään. Tämä tekee kuolemisesta ja itse matkasta vaivattomampaa.
Dark Souls II:n pitäisi olla edeltäjäänsä vaikeampi, mutta näin vanhana konkarina se on hankala todeta, koska mekaniikka on käytännössä jo tuttua ja butthurt jo koettu useampaan otteeseen. Kynnys kääntyä mutkan taakse ilman ennakkoluuloja on pienempi, ja vihollisten jallittaminen käy kuin itsestään. Tosin homma muuttuu silloin, kun puikkoihin istahtaa hieman kokemattomampi. Pomotaistelut kyllä edelleen pystyvät säväyttämään, ja osassa joutuu jopa turvautumaan yhteispeliin muiden kanssa selättääkseen titaanit. Mikään ei ole itsestäänselvää. Silloin kun on hiljaista, saattaa kulman takaa juosta joku invader peelo ja lahdata hengiltä juuri voittokkaana rientävän pelaajan. Ja jos yksi invader ei riitä, niin lyödään sekaan suoraan vaikka kaksi, tai useampi. Invadereilla tarkoitetaan muita ihmispelaajia, jotka tunkevat maailmaan vain siksi koska voivat, muutenhan peli olisi jo liian helppoa.
Peli kuuluu ehdottomasti kategoriaan ”Hard to learn, Hard to master”
Hauskaa pelissä on tietysti kuoleminen, ja tätä tulee tapahtumaan usein. Joka kerta kun kuolee, pudottaa vihollisilta keräämänsä kallisarvoiset sielut juurikin siihen paikkaan, mihin kupsahtaa. Tämän jälkeen herätään viimeksi käydyltä nuotiolta, ja matka omalle kuolinpaikalle voi alkaa. Jos pääsee sinne, mihin kuoli hengissä, saa kaikki jo kerätyt sielut takaisin. Jos epäonnistuu matkallaan, menettää kaikki sielut. Tämä jos jokin saa turhautumisen tunteen todella kovaksi, koska sieluja tarvitaan levelien nostamiseen ja tavaroiden osteluun. Sieluja saa pääsääntöisesti vain ja ainoastaan vihollisilta, mutta myös muilta matkaansa tehneiden Holloweiden ruumiilta, joita saattaa lojua siellä sun täällä.
Kustomointimahdollisuuksia on paljon ja jokainen voi pelata peliä parhaaksi näkemällään tavalla. Itse kokeilin alkuun suoraan kilvellä ja miekalla, myöhemmin kaduin ja päätin vaihtaa koko taitopuun uusiksi ja otin taiat mukaan.
Peliin on laitettu paljon uudistuksia käyttötavaroiden puolella, hyvänä esimerkkinä lordvessel, joka palauttaa kaikki kokemuspisteet uudelleen käytettäväksi. Sitten on vielä Bonfire Ascetic, joka nostaa alueen, jossa se poltetaan nuotiolla suoraan NG+ (New Game plus) tasolle. Ensimmäisestä osasta tuttu vanha arsenaali on käytössä ensimmäisestä osasta parilla hienosäädöllä ja muutoksella. Uutta ovat myös muun muassa Hex-taiat, joita ei ensimmäisessä juurikaan tällä nimellä näkynyt. Aikaisemmassa osassa osa Hex-taioista olivat pyromancyn alla, mutta jatko-osassa on tarjolla paljon enemmän vaihtoehtoja.
Pelaaja saa kannettua mukanaan soihtua, jolla voi valaista synkimmätkin kolot, mutta näin menettää paljon tarvitun vasemman käden ja pakottaa olemaan esimerkiksi ilman kilpeä. Jos on oikein huono, tai muuten vain tykkää hinkata tiettyä aluetta useampaan otteeseen, niin paikasta riippuen noin 16 kuoleman jälkeen viholliset eivät enää herää henkiin nuotiolla levätessä, vaan pysyvät lopullisesti poissa, kunnes aloittaa NG+ tai käyttää Bonfire Asceticia. Dark Souls II käsittelee pelaajan tunteet laidasta laitaan, ja on edelleen Dark Souls, vaikka voissa paistaisi. Vaikeustaso on kohdallaan – ja kun sanon kohdallaan, kerro kuvittelemasi vähintään kymmenkertaiseksi.
Dark Souls II toimittaa sen minkä fanit vaativat, ja ottaa vallan mainiosti huomioon uudetkin pelaajat ottamalla heidät hellään syleilyyn noin kymmenen minuutin ajaksi. Sen jälkeen napanuora katkaistaan ja pelaaja potkaistaan kylmään ja kolkkoon maailmaan.
Haastetta riittää kokeneemmallekin ja tutkittavaa riittää useaksi kymmeneksi tunniksi. Pelillä on myös äärettömän suuri jälleenpeluuarvo, koska käytännössä se muuttuu täysin, ainakin pomotaisteluiden osalta NG+ mentäessä.
Kirjoitushetkellä kuolemia pelkästään Xbox 360 -puolella on 70,889,086 ja kadotettuja sieluja 6,223,321,071,862 kappaletta.
Nämä puhukoot puolestaan.
TOINEN NÄKÖKULMA: PHombre
Muistan vielä, kun vuosia sitten luin ensimmäisten ”uhrien” kommentteja Demon’s Soulsista. He olivat sielunsa menettäneitä pelaajia, jotka kirosivat pelin nimeen. He eivät olleet mikään marginaalinen vähemmistö, vaan palstoille eksyessäni pomppasi yhä useammin silmille tekstejä siitä, kuinka armoton Demon’s Souls oikeasti on. Vaikka kuinka keräisit voimia ja tekisit kaikkesi, ja astuisit henkisesti vahvana taistoon, niin sinut murskattaisiin sekunneissa ja lähetettäisiin takaisin alkupisteeseen. Jotta rangaistus olisi mahdollisimman kova, niin samaan hengenvetoon riisuttaisiin kaikki keräämäsi sielut, jotka tuovat voimaa ja turvaa tulevaa varten. Peli kuitenkin napsi kiitettäviä idässä jokaisesta mediasta. Mielenkiintoni heräsi.
Huomasin pian, että koko peliä ei ole saatavilla Euroopasta. Onnekseni kasvava kysyntä ”pakotti” pelintekijät huomioimaan myös länsimaat. Kun vihdoin Suomessa julkaisupäivä koitti ja Demon’s Soulsia löytyi kaupoista, oli riemuni rajaton. Otin jopa lomaa töistä – ja vaimosta.
Olin henkisesti valmistautunut turpasaunaan, mutta ilmeisesti en siihen turpasaunaan, jonka peliltä sain. Lopputulos oli totaalinen turhautuminen, ja Demon’s Souls sai jäädä hyllylle pariksi kuukaudeksi. Jotain pimeää ja sadistista vetovoimaa taustalla vaikutti, sillä päädyin antamaan mokomalle vielä mahdollisuuden. Päätin, että vaikka päälleni kuinka tallottaisiin ja kuolisin yhä uudestaan ja uudestaan, niin en luovuttaisi. Sinnikkyys palkittiin. Kukistin ensimmäisen giganttisen pedon. Fiilis oli katossa, ja enemmänkin. Kaikki taistelussa kerääntynyt adrenaliini vapautui. Olin uupunut, mutta janosin lisää verta. Olin koukussa.
Kun pimeys jää taakse
Ei mennyt kovinkaan pitkään, kun Dark Souls ilmestyi. Se oli omalta osaltaan kokonaan uusi sivu Souls-pelisarjalle. Siinä missä Demon’s Souls oli synkkä, pimeä ja pelin alueet olivat erillisiä, tarjosi Dark Souls valoisampia ja kiinnostavampia maisemia. Maailma oli yhtenäisempi, eikä portaaleja enää tarvittu matkustamiseen. Myös vihollisjoukot olivat lukuisampia, ja vihollistyyppejä oli paljon erilaisia. Pelin ydin oli kuitenkin tuttu, mutta hiotumpi. Kaikki arvot olivat kohdallaan. Lähes täyden kympin arvoinen suoritus.
Lienee turhaa sanoa, mitkä odotukset minulla ovat olleet Dark Souls 2:n suhteen. Takaraivossa piili huoli siitä, yltävätkö odotukset ja toteutus samalle tasolle. Samalla myös pelko siitä, että peliä yritettäisiin viedä massoille ei-toivotuilla muutoksilla näin fanaattisen fanin silmistä katsottuna. Niin moni pelinkehittäjä on päätynyt menestyksen johdosta loikkaamaan valtavirran mukaan. Suurempien massojen tavoittelu kun on sen verran riskialtista touhua – moni hyvä peli on onnistuttu pilaamaan. Hyvin kävi, sillä Souls-sarjan ”sielu” on pidetty ehjänä myös uusimmassa seikkailussa!
Matkalla valoa kohti
Taival alkaa soturin herättyä pimeydestä, aseettomana ja vaatetusta sen verran, ettei vilu pääse iskemään. Hahmoa ei luoda ihan välittömästi, vaan ensihetket liikutaan anonyymisti. Kun vihdoin hetki koittaa ja classit sun muut on pistetty kuntoon, alkaa pelisarjalle tyypillinen peruskurssi, jossa uusille pelureille opetetaan selviytymiselle välttämättömät taidot. Veteraanit voivat halutessaan ohittaa tämän vaiheen, mutta kertaus on opintojen äiti. Lempeän alun jälkeen astutaan karuun todellisuuteen – pelaajalle ei kerrota enää, mitä pitäisi tehdä, tai minne kuuluisi mennä. Ohjat ovat käsissäsi. Tervetuloa Drangleiciin!
Dark Souls 2:ssa ei ole yhtä oikeaa tapaa edetä, vaan maailma on avoin, ja alueita on lukuisia. Ihan kaikkialle ei suoraan pääse. Seinä tulee vastaan, ja monesti siitä syystä, että avain tai jokin tietty tavara puuttuu. Mitään ultimaattisia pähkinöitä ei kannata odottaa. Jos jotain voidaan pitää eräänlaisena puzzlena, niin pelin lorea. Useimmille se avautuu vasta jälkeenpäin. Minä koin vielä uusia asioita kolmannella läpipeluukerralla, ja edelleen tuntuu, että en ole oppinut ja saavuttanut kaikkea mahdollista.
Yleensä alueen päätepisteellä on vastassa peruskaliiberia isompaa jehua. Harmaa usva on enne. Ennen usvan toiselle puolelle astumista on hyvä olla valmistautuneena, muuten kuolema korjaa tuhkat, nopeasti. Edeltäjänsä tavoin pomot tekevät suuresti vahinkoa, ja monesti kaksi tai kolme osumaa riittää hengenlähtöön. Virheisiin ei ole varaa. Tietyt pomot ovat erityisen haastavia, koska ne muuttavat käyttäytymismallia kesken taistelun. Voitosta kruunataan perinteisten sielujen lisäksi uniikkeja sieluja, joista voi takoa erikoisaseita. Uskaliaille on tarjolla vielä vaihtoehtoisia bosseja. Harder it gets bigger the reward.
Taistelu sielujen herruudesta
Pelaaja ei koe harmia pelkästään tekoälyn toimesta. Henkistä kanttia testataan toden teolla, kun juuri pahimmalla hetkellä lävähtää ruutuun viesti, että pelisessioon on hyökätty toisen pelaajan toimesta. Veteraaneille tässä ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta tällä kertaa ei voi hakea turvaa henkimaailman puolelta. Olipa missä tahansa, elävä tai kuollut, niin voi joutua hyökkäyksen kohteeksi. Pelissä on myös tiettyjä paikkoja, joita kovenantit puolustavat aggressiivisesti, ja viestiä napsahtaa ruutuun välittömästi, jos päättää tunkeutua reviirille. Sinua on varoitettu.
Kovenantit ovat siis läsnä, ja niihin voi liittyä sitä mukaa, kun niitä löytää ja ehdot täyttyvät. Olemalla uskollinen ja tekemällä palveluksia saavutetaan arvoja, joista palkaksi tarjotaan varusteita tai taitoja. Tällä kertaa sanktiota ei synny, mikäli päättää jättää kovenantin ja siirtyä suoraan toiseen. Kovenantit jakautuvat kolmeen eri osa-alueeseen. Kaksi näistä ovat moninpelipainotteisia, ja ne keskittyvät joko auttamaan kanssapelaajia tai päinvastoin. Kolmas painottuu enemmän yksinpelikokemukseen. Jos tuntuu, että on pullat hyvin uunissa eikä mikään riitä, niin voi peliä vaikeuttaa entisestään liittymällä mestareiden liittoumaan.
Nothing is true, everything is permitted
Pelkästään yksinpelikokemuksena Dark Souls 2 on jo loistava, mutta moninpeli tuo aivan uuden tavan pelata. Voi liittyä joukkoihin, jotka auttavat pelaajaa ylämäessä. Voi ruveta Drangleicin sheriffiksi metsästämään syntisiä, tai voi olla se pirulainen, joka päättää tehdä pahaa-aavistamattoman noobin päivästä helvettiä. Sodassa kaikki on sallittua. Haluatko ottaa mittaa rehellisissä kamppailuissa? Liity asianmukaiseen kovenanttiin areenan lähettyvillä ja hae duelia. Onpa mahdollista myös päätyä Mirror Knightin, yhden pelin pääpahiksista, kutsumaksi apuun taisteluun.
PvP-puoli vaikuttaisi olevan suhteellisen hyvässä balanssissa, eikä ykkösosasta tuttua selkäänpuukottamista ole enää niin helppo harrastaa. Lagia esiintyy ajoittain, ja välillä iskee ihmetys, että mitä ruudulla oikein tapahtuu, kun oma hahmo ottaa vahinkoa, vaikka vastustajan miekka ei ole lähimaillakaan. Poisen eli tasapainon arvostus askarruttaa. Tekoälyä vastaan ero on huomattavissa, mutta ihmispelaajaa vastaan ei niinkään. Tällä hetkellä korkean poisen omaava ei ole mitenkään suuressa etulyöntiasemassa blokatessaan osumia. Tasapaino kun saattaa lähteä pienemmästäkin morasta, vaikka omaisi pelin raskaimmat varusteet. Kolikon kääntöpuolena vastapuoli ei voi ajoittaa ja pysäyttää jo alkanutta hyökkäystä nopealla vastaiskulla, ellei sitten päädy parraamaan. Parraus on vain tehty todella vaikeaksi.
Ja vielä yksi asia – Gankerit ovat arkipäivää myös Dark Souls 2:ssa.
Kun yksi loppuu, toinen alkaa
Minulle on muodostunut Dark Souls -pelisarjan myötä ongelmallinen tilanne. Kun se on vienyt koko käden, niin kaikki muu tuntuu suoraan sanottuna gagalta. Dark Souls 2 ei ole näyttävin, eikä sen tarinaa ole niin yksinkertaista tulkita. Se vaatii paljon, ennen kuin antaa takaisin. Ykkösosan täydellinen purkaminen kesti yhteisöltä yli kaksi vuotta, ja siltikin siitä saatiin revittyä analyysia ja teorioita kakkosen julkaisuun saakka. Mitähän salaisuuksia tuorein osa kätkee sisällensä?
Tekemistä riittää helposti ensimmäisellä läpipeluukerralla jopa 60 tunniksi, ja lisäpeluuarvoa on vaikka millä mitalla. Kun tarina päättyy, sen voi aloittaa halutessaan alusta. Kaikki statsit ja tavarat säilyvät. Kannattaa vain varautua siihen, että peli skaalautuu vaikeammaksi – viholliset kestävät ja tekevät enemmän vahinkoa. Alueille on myös sijoitettu täysin uusia vihollisjoukkoja, joita ei ensimmäisellä pelikerralla tule vastaan.
+ Aivan käsittämättömän paljon sisältöä
+ Kiitettävästi variaatiota aseissa ja muissa varusteissa
+ Erinomainen lore, joka kasvaa koko ajan
+ Pelimekaniikka on entistä tiukempi
+ Haastetta piisaa ja sitä voi halutessaan lisätä
+ Moninpeli on rautaa
+ Jopa yli 60 tuntia pelattavaa ensimmäisellä pelikerralla
+ Lisäpeluuarvo on todellakin kohdallaan
Huonoa
– Parit ”dejavuut” yksinpelissä mm. gargoylejen kohtaaminen turhankin tutussa miljöössä
– Ei vieläkään vahvistusta next genille…
