Pikseligrafiikka, roguelike ja metroidvania. Siinä sanakolmikko, jotka yhdessä nostavat usealle pelaajalle niskavillat pystyyn. Kun keittoon lorautetaan mukaan vielä hyppysellinen pelijournalistien suosimaa Dark Soulsia ja tilkka indietä, sulkee moni lompakkonsa ja siirtyy seuraavan ehdokkaan puoleen.
Usein ratkaisu onkin ihan järkevä, sillä edellämainituilla nimikkeillä varustettuja pelejä on konsoleiden kauppapaikat (Steamista puhumattakaan) täynnä ja moni peli kulkeekin samoja raiteita pitkin kohti Unohdettujen Laaksoa. Välillä mukaan tulee onneksi positiivisiakin yllätyksiä, jotka koukuttavat pelaajansa pahasti kymmeniksi tunneiksi, saavat päivitysten mukaan uutta sisältöä ja kestävät aikaa isältä pojalle. Näistä parhaimpana esimerkkinä ehkä Spelunky ja The Binding Of Isaac. Nyt kaverukset ovat kuitenkin saaneet rinnalleen uuden loistoteoksen, ranskalaisen Motion Twinin kehittämän Dead Cellsin.
Päätön ruumis, päättymättömät ongelmat
Dead Cellsissä pelaaja ohjaa roskista ja viemärilimasta koostuvaa klönttiä, joka on ottanut haltuunsa päättömän vangin ruumiin ja saanut tehtävän kaataa pahamaineinen ja ilkeyksiä tekevä kuningas. Lima itse on kuolematon, mutta uusi ruumis ei. Kun ruumis ottaa tarpeeksi vahinkoa, liman ote irrottautuu ja se joutuu takaisin viemäriverkostoon, josta se päätyy takaisin pelin alussa sijaitsevaan tyrmään.
Tällä välin koko pelialue muuttaa muotoaan, viholliset ja tavarat vaihtavat paikkaa ja kaikki alkaa alusta. Ainoat asiat jotka säilyvät, ovat tietyt taidot ja edut. Lima nimittäin kerää vihollisiltaan rahan lisäksi myös soluja, joita se voi käyttää aseiden ja kykyjen parantamiseen ja oppimiseen. Näin ollen peli helpottuu jokaisella pelikerralla, sillä siinä missä lima vahvistuu elämisestä, vahvistuu pelaaja jokaisesta kohtaamastaan kuolemasta. Tai näinhän sen pitäisi olla, vaan ei ole. Peli on nimittäin armottoman vaikea, mutta tuurista riippuen se voi olla myös liian epäreilu tai hermoja raastava.
Eteneminen Dead Cellsin alati muuttuvassa maailmassa on Metroid-peleistä tuttua labyrinttimaisten kenttien selvittelyä alueesta toiseen. Pelialueet ovat sopivan kokoisia, niihin on piilotettu useita salaisuuksia ja aarteita sekä niissä on monesti useampi ovi seuraavalle pelialueelle. Kaikkialle ei kuitenkaan heti pääse, vaan jotkin reitit vaativat tietyn kyvyn osaamista. Mikäli limaritari ei esimerkiksi osaa murskata lattioita, on yksi etenemisreitti tällöin estetty.
Kykyjä sen sijaan voi oppia joko tappamalla eliitti-vihollisia tai avaamalla suuria aarrearkkuja. Osa näistä on pysyviä, jotka säilyvät kuoleman korjatessakin, kun osa taas on mukana ainoastaan kyseisellä pelikerralla. Sama pätee myös aseisiin ja varusteisiin. Vaikka päällä olevaa haarniskaa ei voikaan päivittää tai vaihtaa, tuo pelin aseistus useita bonuksia, jotka heijastuvat suoraan hahmoon. Matkalla voi löytää esimerkiksi Verimiekan, joka vihollista viiltäessään antaa 2% terveyspisteitä pelaajalle, tehden samalla rajusti vuotavan haavan viholliseen. Reissusta voi tarttua mukaan myös palavia nuolia kahteen suuntaan ampuva tykkitorni, jonka antaa pelaajalle kyvyn pudottaa pommeja joka kerta, kun tämä tekee väistökierähdyksen. Useita asevariaatioita on kymmeniä erilaisia, niitä voi kehittää ja niitä voi vaihdella mielensä mukaan mikäli vastaan tuleekin miellyttävämpi vaihtoehto.
Vihollisilta voi poimia myös soluja, joita käytetään hahmon kehittämiseen ja uusien aseiden avaamiseen. Pelialueiden välissä on Keräilijä, jonka kanssa voi käydä vaihtokauppaa ja saada peliä edes hieman helpottavia etuja. Soluja vastaan voi esimerkiksi saada kyvyn parantaa itseään, säilyttää tiettyjä asioita kuollessaan, oppia mutaatiokykyjä tai avata uusia aseita löydettäväksi.
Onnettoman onni
Pelistä noin puolet koostuu sen labyrinttimaisessa maailmassa juoksemista, sekä tavaroiden ja kykykääröjen keräilemisestä, kun taas toinen puoli on vastaan asettuvan vihollisarmeijan kukistamista. Taistelu on nopeaa sekä tarkkaa ja vaatiikin pelaajalta jatkuvaa huomiota kuin myös keskittymistä. Mikäli vihollisia yhtään aliarvioi, ottavat ensimmäisenkin tason jousimiehet limaritarilta luulot pois. Tavallinenkin rivivihollinen voi tappaa varomattoman pelaajan muutamalla iskulla, eivätkä viholliset liiku yksin. Mikäli kierähdysväistön tai hypyn ajoittaa huolimattomasti tai kilvenkäyttö ei suju oikein, saattaa yksikin kanuunaa kantava merirosvo palauttaa pelaajan takaisin alkuun alle kahdessa sekunnissa. Välillä peli tuntuukin jopa epäreilulta, sillä vihollismassat vaikuttavat välillä liian suurilta, eikä kaksi silmää ja kymmenen sormea tunnu riittävän millään kaiken vaadittavan suorittamiseen. Myös tuurilla on näppinsä pelissä.
Vaikka kentistä löytyykin kaikkea hauskaa lelua tuplanuolia ampuvasta jättijousipyssyistä kolminkertaista vahinkoa tekeviin kykyloitsuihin, saattaa hyvät herkut jäädä helposti väliin huonon tuurin takia. Jokaisella pelaajalla on oma tyylinsä ja itse en esimerkiksi osaa käyttää kunnolla pelin tarjoamia kilpiä. Haluaisinkin aseiksi nopean miekan, heittoveitsiä, tuplatykkitornin ja polttopulloja mutta ehei, peli tarjoaakin maahan heitettäviä karhunrautoja, tehotonta sähköruoskaa, spartalaiskenkiä joilla potkia vihollisia alas jyrkänteiltä ja vampirismi-taitoa, jolla saan hieman terveyspisteitä takaisin. Kun vastaan sitten asettuukin muutamasta iskusta tappava ja valoakin nopeampi pomovastus joka viskelee heittotähtiään ympäri huonetta ja kutsuu avukseen taivaalta satavia miekkoja, ei kyseisillä romuilla tee yhtään mitään. Ei mene kymmentäkään sekuntia, kun limalöntti etsii jälleen uutta kehoa alkutyrmästä, jonka jälkeen kaikki pitää taas kokea uudelleen. En voi väittää, etteikö tämä turhauttaisi.
Teknisesti Dead Cells on äärimmäisen sulava ja hyvännäköinen peli. Vaikka ruudulla viliseekin välillä huikea määrä vihollista ja ammusta, on pelaajalla silti kokoajan kontrolli tekemisistään äärimmäisen tarkan ohjauksen myötä. Kun pelaaja painaa kierähdysnappia tai lyöntinappia, hahmo tottelee millintarkasti käskyjä. Tietyillä toiminnoilla on toki jonkinlainen reaktioaika, joten jatkuvaa kierimistä ei voi tehdä vaikka kuinka hakkaisi ympyrää. Peli ei muutenkaan missään vaiheessa töki tai pätki, mikä on elintärkeää näin haastavassa pelissä. Graafisesti Dead Cells ei kuitenkaan pääse mihinkään taiteellisen pelimaailman kärkikirjastoon, sillä viholliset eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole millään tavalla kummoisen tai kekseliään näköisiä, kuten esimerkiksi Salt And Sanctuaryssa tai aiemmin mainitussa The Binding Of Isaacissa on.
”Välillä mukaan tulee onneksi positiivisiakin yllätyksiä, jotka koukuttavat pelaajansa pahasti kymmeniksi tunneiksi, saavat päivitysten mukaan uutta sisältöä ja kestävät aikaa isältä pojalle” oli lause arvostelun alussa, joka kuvaa hyvin niin Spelunkya, The Bindin Of Isaacia, kuin Dead Cellsiäkin. Vaikka kuolema kuittaakin helposti ja Dead Cells tuntuu välillä liiankin haastavalta, on se silti äärimmäisen koukuttava peli. Parikymmentä tuntia pelanneena en ole vieläkään tappanut kaikki pelin pomovastuksia, saati päässyt peliä läpi. Peli on myös jatkuvassa kehityksessä ja tulee varmasti saamaan vielä lisää luolastoja, pomovastuksia ja kaikkea muuta herkkua siinä ohessa. Mikäli haluat tunnin ryppäissä pelattavaa, äärimmäisen laadukkaasti toteutettua ja toiminnallista 2D-tasohyppelyä, on tässä oiva valinta. Parinkympin peliksi tarjolla on nimittäin reilusti huonompiakin vaihtoehtoja, joiden kaikki potentiaali tai jopa lopputekstit ovat nähty yhdessä illassa. Voin taata, ettei Dead Cells ole sellainen peli.
