Dead Islandin ilmestymisestä on ehtinyt kulua jo pyöreät puolitoista vuotta, ja on jatko-osan vuoro pudottaa pelaajat zombielihamyllyyn. Riptide on saanut vahvaa kommenttia siitä, että se ei olisi kokonaan uusi peli, vaan pelkkä päivitys tai lisäosa vanhan ympärille. Ajatelmat eivät ole ihan satunnaisgeneraattorin tulosta, sillä asetelma on kiusallisen sama. Saari, zombiet ja yritys paeta kahta ensiksi mainittua. Monissa pelisarjoissa ydin on säilynyt samana, vaikka vaatteet on vaihdettu. Riptidessä peliä on uudistettu poikkeuksellisen vähän. Hahmot ja systeemit ovat saaneet vain hiukan uutta. Kysymys kuuluu: kestääkö Dead Islandin hittibiisi useampaa kuuntelua?
Robinson Crusoe oletan?
Tarina jatkuu saumattomasti ensimmäisestä osasta. Banoin paratiisisaarelta paenneet sankarit avaavat joulukalenterista väärän luukun pelastautuessaan sotilasalukselle. Seuraa vankeutta, verikokeita ja uusia tuttavuuksia. Pian zombiet kuitenkin rientävät hätiin, ja myrsky karauttaa laivan Palanai-saaren valkoiselle sannalle. Tyypillisesti yhtään asetta ei sotilailta saa mukaan, kun pelaaja huuhtoutuu selviytyjien leiriin. Kuka äänestetään ulos ensimmäisenä? Ainakin graafikoiden sunnuntailisät ovat joutuneet lähtemään, sillä niin kauniisti samat palmut huojuvat jälleen ympärillä.
Säilytettyjen asioiden pitkään listaan kuuluu myös moninpelin toteutus. Neljä urhoa mahtuu jälleen rinnatusten suorittamaan tehtäviä. Riptide on, kuten edeltäjänsäkin, parhaimmillaan nautittuna kavereiden kesken. Pikakäskyt ja zombieitten ”maalaaminen” kavereille toimii niin hyvin, että pelaaminen ei ole ihan pimeässä harhailua, vaikka yhteistä kieltä ei löytyisikään. Yhden illan peliin ryhtyminen satunnaisen tuttavuuden kanssa on tehty helpoksi, vaikka suosittelemaan sitä en heti lähtisi. Vastassa voi hyvinkin olla ylimaallisia aseita jakavia xiittereitä, jotka tuomisillaan pilaavat pelikokemuksen. Lyhyehköstä uusien juttujen listasta löytyy pelihahmo John. Väkevästi englantia murtava Australian kansalainen on avo- ja rystylyöntien mies. Vanhat terää, pamppua ja tuliaseita suosivat hahmot ovat tietenkin myös saarella käytettävissä, mutta Wolverinen ja Rockyn sekoitus ei ole ihan turha kaveri. Erilaiset kynsiaseet ja nyrkkiraudat saavat oranssipaidan rautaisessa otteessa uuden kodin.
Keklu vai mutka?
Monenlaiset rassit on jälleen tuotu pelaajan eteen. Tavara on sitä tuttua ja samaa pesäpallomailaa ja machettea. Metalliarkuista löytyy parempilaatuista astaloa, mutta parhaat pitää tehdä tietenkin itse. Lyömätyökalujen paranteluun tarvittavat ohjeet ja osat voidaan koota yhteen, ja tuloksena on nauloilla terästettyä laudanpätkää tai sähköshokkia jakava miekka. Aseet on pidettävä jälleen terässä, mutta ampumatarvikkeet pysyvät kuivana pitämättäkin. Varmasti mieluisin uudistus pelissä on perinteikkään ”hedun” toimiminen. Kun kuollutta kulkijaa täräyttää pistoolilla kulmakarvojen väliin, seuraa riehakas roiskahdus ja piste zombiehommalle. Näinhän sen olisi pitänyt olla jo ensimmäisellä saarella? Taitopuolta on myös hienovaraisesti uudistettu. Mukaan ovat tulleet aselajikohtaiset taidot, jotka kehittyvät niitä käytettäessä. Tarkkuus ja latausnopeus ampuma-aseissa nousevat poksutellessa ja veitsen käyttö hengästyttää vähemmän taitojen kasvaessa. Taitopuut ja aseet ovat pitäneet pelin ytimen koskemattomana ja hyvänä. Zombieitten pärskäyttäminen sorkkaraudalla on edelleen ihan hemmetin munakasta hommaa.
Saari on yksi iso hiekkalaatikko, jonka yli monsuunimyrsky on pyyhkäissyt. Jo menneiden matkalaukut ovat satunnaisen seikkailijan päätulonlähde. Laukkuja sekä muuta löydettävää materiaa on ripoteltu saarelle yltäkylläisesti, mutta silti ihan kaikkea ei saa vain juoksentelemalla ympäriinsä. Tutkittavia paikkoja on myös riittävästi, vaikka vaihtelusta on tingitty. Asuntovaunualueita ja telttaleirejä on metsässä tiuhaan, ja välillä käydään synkässä luolassa. Montaa tuntia ei ehdi pelata, kun kolotus luissa kertoo, että tämä taitaa olla nyt tätä ihan loppuun asti. Tehtävät ovat toisintoa toisinnon perään. Pelasta zombiehätää kärsivä, vie mennessäs ja tuo tullessas. Pelihahmo ajautuu lähetiksi ja se näkyy ohjaimen toisessa päässä tylsyytenä.
Kuuman kostea Palanai
Palanain saari on armoton Xboxin laskentateholle. Grafiikka on hyvää ja se pyörii pääasiassa varsin hienosti. Vaikka isommassa hässäkässä päivitysnopeus hiukan kyykkääkin, on näköetäisyys siedettävä, eikä pelaaminen kärsi tyhjästä ilmestyvistä zombeista aivan mahdottomasti. Puitteiden voidaan katsoa olevan kunnossa. Juonen osalta vuorostaan jossain on otettu oikopolku. Kliseitä tulee kliseiden perään. Pelkästään pelihahmojen toimintaelokuvarepliikit saavat aikuisen pelaajan irvistämään lievästä myötähäpeästä. Ääninäyttely on hyvää, mutta miksi sitä pitää käyttää noin korneihin lausahduksiin? Hahmoissa tilanne on vielä pahempi. Saksalaisittain murtava tiedemies, joka on kallellaan rotuoppiin? Käsikirjoittajat aiheuttavat sen, että tunnen istuvani liian pienessä pulpetissa yhdeksänvuotiaiden poikien keskellä. Missä ihmeessä ovat ”väärät” valinnat ja lapsizombiet? Missä on se ”aikuisten zombiesti” -tunnelma, jota televisiossa tai Telltalen peleissä näkee? Jää kuva, että pelin ikäraja, 18 vuotta, on jäänyt kehitystiimiltä huomioimatta, ja tehty siitä huolimatta nuorisolle helpommin aukeavaa kauhua. Valitettavasti draama ja oikeasti shokeeraavat asiat on jouduttu jättämään sen edestä toiselle rannalle.
Riptide ei missään nimessä ole huono peli, mutta ensimmäisen osan valttikortti on jo pelattu. Trooppinen zombieseikkailu veti puoleensa tuoreella asetelmallaan ja hyvillä hahmoillaan, mutta nyt se on eilisen uutisia. Olisi ollut upea päästä moderniin suurkaupunkiin sen sijaan, että kierretään samat rannat uudestaan. Joskus television kesäuusinnat osuvat ihan kohdalleen, mutta Riptiden kanssa kannattaa varmistua siitä, että välimatkaa ensimmäiseen osaan on ehtinyt kertyä riittävästi. Jos ensimmäinen osa on jäänyt kokonaan väliin, Riptide on kypsää kauraa korjattavaksi kaikenlaiseen zombienälkään.
Katso traileri: