Hollywoodin kiinnostus supersankareihin on herättänyt pientä eloa myös pelirintamalla. Lepakkomiehen ja muiden Oikeuden Puolustajien tehdessä tietä pelibisneksessä, myös antisankari Wade ”Deadpool” Wilson herää todellisuuteen ja haluaa nimikkopelinsä. Pienen suostuttelun – ja räjähdekasan – jälkeen High Moon Studios suostuu ja seikkailu täynnä räjähdyksiä, viipaloituja vihollisjoukkoja sekä rikkonaisia neljänsiä seiniä voi alkaa.
Ytimeltään Deadpool on toimintapainotteinen leikkaa-ja-viipaloi-pläjäys pelien Bayonetta ja Metal Gear Rising hengessä. Taistelu on yksinkertaista: yhdellä napilla tehdään kevyitä lyöntejä, toisella raskaampia ja mukaan sekoitetaan torjuntana toimivaa teleporttaus-taitoa sekä ruutimaisempia hyökkäyksiä tuplapistoolien, -haulikoiden tai vaikkapa -konekiväärien muodossa. Pelin logiikalla kaksi on aina parempi; ei ole väliä mikä ase on kyseessä, jos se löytyy molemmista käsistä. Taistelu on yksinkertaista X- ja Y-napin hakkaamista monotonisen viholliskaartin vuoksi, eikä se muutu pelin aikana tarpeeksi, jotta mielenkiinto taisteluihin pysyisi korkealla. Soppaa hämmennetään heittämällä sekaan vanhan koulukunnan segmenttejä kaksiulotteisissa olosuhteissa, mutta näitä on ikävä kyllä liian vähän, ja löytyypä pelistä erittäin rasittava hiippailukohtauskin, jonka seurauksena arvostelija repi hiuksensa päästä.
Who needs upgrades when you are awesome already!
Pakollinen hahmonkehitys löytyy, ja sitä käytetään uusien aseiden ostamiseen ja paranteluun. Pisteitä kerätään rakentamalla hyökkäyskomboja, jolloin pistepotti laajenee. Kombo hajoaa kun Wade ottaa osuman tai taistelu taukoaa hetkeksi. Aseiden välillä on eroja pääasiallisesti kombon rakentelun kannalta: nopeat sait tekevät vähemmän vahinkoa ja lyövät nopeammin, jolloin kombot kasvavat, kun taas moukareilla kombotus on vain kaukainen haave. Irtopisteitä pystyy keräilemään myös lääniä tutkimalla tai suorittamalla brutaaleja yllätystappoja; harmittavasti nämä hiippailukohtaukset ovat tarkasti määritetyissä paikoissa, eikä siihen voi Metal Gear Risingin tapaan vaikuttaa omalla reittisuunnittelulla. Kenttädesign itsessään on putkimainen, mutta paikoittain erittäin hauskasti toteutettu erilaisten kuvakulmakikkojen muodossa.
Siinä missä Deadpool jää eläväksi torsoksi taistelumekaniikkansa kanssa, nostaa se päätään hahmojen ja dialogien kanssa. Tarina on ihan viihdyttävä ja se liikkuu yllättävästi järkevällä tavalla eteenpäin. Huumoria ei puutu ja neljäs seinä sirpaloituu tuon tuosta, kun Wade väittelee päänsisäisten äänien kanssa tai soittelee pelin tehneelle High Moon Studiosille. Deadpoolia ääninäytellyt Nolan North vetää yhden miehen esitystä kahden sisäisen äänen sekä itse Waden kanssa. Cameorooleista löytyy tuttuja Marvel-hahmoja kuten Wolverine ja Rogue. Deadpool hahmona aiheuttaa pieniä ristiriitaisuuden tunteita: hahmo heittää hauskaa läppää, mutta välillä vitsit menevät niin pahasti mustan huumorin puolelle, ettei tiedä onko soveliasta nauraa, vai pitäisikö miehen käytöstä halveksua. Kuuleman mukaan pelin hahmo on se soveliaampi sarjakuva-artistien näkemyksistä – ehkä ihan hyvä vaihtoehto, jotta pelaaja pystyy saamaan kiinni hahmosta.
Break the walls down!
Deadpool kaatuu samoihin ongelmiin kuin Matti Vaarallisen Eat Lead muutaman vuoden takaa. Vaikka huumori, tarina ja hahmot kantavat peliä, taistelumekaniikka ei nosta peliä laaturajan yläpuolelle. Tarina pitää suuntansa, hahmot kantavat pelin läpi ja jatkuva virne naamalla pitävät huolen siitä, ettei pelaaja tylsisty, vaikka peli yrittää todenteolla himmentää tunnelmaa kehnojen taistelujen muodossa. Parhaat hetket koetaankin pääasiallisesti taisteluiden välillä, kun vastaan tulee jotain erikoista. Arvostus Nolan Northia kohtaan nousi tämän pelin hienon kolmiroolisuorituksen myötä. Kyllä Deadpoolin kerran läpi pelaa, mutta uusintajuoksuun pelillä tuskin rahkeita riittää.