”Cuz the boyz in de hood are alwayz hard You come talkin’ that trash we’ll bull your car
Knowin’ nothin’ in life but to be legit’
Don’t quote me boy, cuz I ain’t sayin’ shit…”
Electronic Artsin miehistä gangsta-machoilua pursuava Def Jam: Fight For NY säväyttää tylyllä ja synkällä otteellaan. Heti pelin kannessa komeileva K-18 -tarra kertoo siitä että aivan perheen pienimmille tätä urbaania taistelupeliä ei ole suunniteltu.
Laadukkaasti toteutetut alkuanimaatiot vahvistavat tätä mielikuvaa ja vievät pelaajan rap-musiikin säestyksellä New Yorkin syrjäisille kujille ja klubeihin – paikkoihin joissa aurinko ei juuri paista.
Setit kuntoon
Pelin katu-uskottavuuteen on panostettu todella paljon, siitä osoituksena Def Jamin kulmilla voi törmätä jopa 40 tosielämästä tuttuun sankariin. Mukana ovat muun muassa Snoop Dogg, Redman, Bubba Sparxx, Ludacris, Ice-T, Sean Paul, Wu Tang Clanin Method Man ja Ghostface Killah sekä Public Enemyn Flava Flav. Naisellista kauneutta edustavat esimerkiksi Carmen Electra ja Lil Kim.
Kaikilla taistelijoilla yksi tai useampia taistelutyylejä, joita on kaiken kaikkiaan valittavissa viisi erilaista: Martial Arts, Street Fighting, Wrestling, Kickboxing ja Submissions. Tyylit ovat hyvinkin erilaisia, esimerkiksi itämaisten taistelulajien erikoismies on ketterä ja nopea, mutta iskut huomattavasti voimattomampia kuin katutappelijalla. Alussa pelaaja aloittaa yhdellä taistelutyylillä, mutta pelin edetessä niitä voi kasvattaa maksimissaan kolmeen erilaiseen. Tätä kautta hahmosta saa rakennettua monenlaisiin tilanteisiin soveltuvan gangsterin. Taistelutyylin valintaa täydennetään eri osa-alueille jaettavilla kykypisteillä, joilla omaa erikoisaluetta voi kehittää entisestään.
Mun kaupunki
Varsinaisia pelimuotoja pelissä on kaksi, varsinainen yksinpelikampanja Story ja vapaamuotoisesti joko yksin tai kavereiden kanssa pelattava Battle.
Story-moodi vie pelaajan mukaan New Yorkin jengien välienselvittelyihin gangsta-henkisellä tarinalla höystettynä. Ennen varsinaisten vääntöjen alkamista on pelaajan luotava itselleen hahmo. Oli ilo havaita kuinka yksityiskohtaisesti oman taistelijansa saa rakentaa, vaikkakaan aivan Tiger Woodsin tasolle ei ylletä. Luonnollisesti pukeutumisen saa päättää vapaasti ja Bling-Blingiä pitää löytyä runsaasti yleisön suosion saavuttamiseksi. Tarinamoodin ottelut eivät kaikki suinkaan ole perinteisiä yksi yhtä vastaan -mättöjä, valikoimasta löytyy myös 2-vastaan-2 -joukkuepeijaisia, sekä neljän taistelijan kaikki-kaikkia-vastaan -otteluita. Yhteinen nimittäjä kaikille väännöille on rajattu peliareena, joka voi olla normaali kehä, rautahäkki, liekkimeri tai yleisön muodostama rinki. Kaikki nämä tarjoavat hiukan erilaisia taktisia mahdollisuuksia, esimerkiksi yleisön ulottuville joutuvaa taistelijaa saatetaan lyödä pullolla tai kepillä päähän. Vastaavasti katsojat voivat tarjota ottelijoille käyttöön esineitä tai heittää niitä kehään.
Poiketen esimerkiksi Soul Calibur -sarjasta, vastustajan niistäminen pelkillä peruslyönneillä ei takaa voittoa Def Jam -kehässä. Sen sijaan vastapuolen energiapalkki pitää ensin saada lähelle nollapistettä ja tämän jälkeen suorittaa lopullinen tyrmäys. Se toteutetaan normaaleista iskuista ja potkuista poikkeavalla tavalla, esimerkiksi erikoisliikkeellä tai runnomalla vastapuoli kiinteää estettä vasten. Erikoisliikkeitä on mahdollista suorittaa Blazin-moodissa, taistelijan saavuttaessa eräänlaisen berserkki-tilan.
Gangsta-tyyliin kuuluu olennaisena osana kauniiden ja vähäpukeisten naisten olemassaolo. Eikä tätä asiaa ole kokonaan unohdettu tässäkään pelissä. Tiettyjen otteluiden välillä pelaaja saa valita itselleen tyttöystävän pelissä esiintyvistä naispuolisista hahmoista, ennen sitä toki hiukan nahistellaan mustasukkaisten kilpailijoiden kanssa. Paljasta pintaa tai muuta siihen viittaavaa eksplisiittiä materiaalia pelistä ei kuitenkaan löydy – vaikka aihepiiri olisikin siihen otollinen.
Voitollisista otteluista on monenlaista hyötyä. Ensinnäkin ne mahdollistavat piipahtamisen punklegenda Henry Rollinsin isännöimällä kuntosalilla, jossa kehitetään taistelijan kykyjä sekä opetellaan uusia liikkeitä. Myös lisääntyville rahavaroille on tarjolla monenlaista sijoituskohdetta. Vaatekaupasta voi hankkia vaikkapa Filan, Eckon tai Reebokin asusteita, Manny koristelee pelihahmon tatuoinneilla ja timanttidiileri Jacob hoitaa kuntoon korut ja kellot. Lopuksi voi kipaista parturiliikkeeseen huoltamaan hiukset ja parta uuteen kuosiin.
Koko posse messiin
Yksinpelikampanja tarjoaa pelattavaa muutamaksi illaksi, eli kovin pitkäikäistä haastetta se ei tarjoa. Varsinainen uudelleenpelattavuusarvo löytyy nimenomaan Battlen puolelta, jossa pääsee ottamaan mittaa kavereista ja tietokoneen ohjastamista hahmoista kaikilla yksinpelissä avatuilla hahmoilla tai areenoilla. Pelkästään moninpelaamista harrastavien ei kuitenkaan kannata huolestua, sillä myös Battle-moodissa voi kerätä pisteitä, joilla lukitut materiaalit saa pelattavaksi. Mielenkiintoinen ja toimiva idea. Pelaajia voi olla kerrallaan yhdestä neljään, eli myös tietokonevastustajasta voi ottaa mittaa tässä pelimuodossa. Pelaaminen onnistuu kaikilla yksinpelistä tutuilla pelimuodoilla (1-vs-1, 2-vs-2, kaikki-vastaan-kaikki) ja areenoilla – eli vaikkapa metroasemalla tai ikkunallisessa kattohuoneistossa.
Moninpelin ehdottomasti isoin miinus on Xbox Live -verkkopelituen totaalinen puute. Se olisi varmasti pidentänyt pelin elinkaarta ja tuonut uusia ulottuvuuksia useamman pelaajan katutappeluihin.
Kotipojat kontrolliin
Ensivaikutelma pelin kontrolleihin oli aavistuksen sekava, toimintoja riittää ja miltei jokainen painike on käytössä. Lisäksi monesti lopputulos riippuu pelaajan ja vastustajan sijainnista kehässä. Totuttelua vaati muun muassa Blazin-tilan aktivointi ja oikean erikoisliikkeen valinta, jotka tapahtuvat oikean tatin avulla. Lisäksi esineiden kanssa puuhastelu kangerteli aluksi. Harjoitus tekee jälleen kerran mestarin ja jo muutaman ottelun jälkeen kontrollit siirtyvät selkäytimeen ja tulosta alkaa syntyä.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kamera toimii hyvin ja osaa siirtyä pelitilanteen kannalta oikeisiin paikkoihin. Nelinpelissä kamera joutuu zoomaamaan kuitenkin ajoittain varsin kauas, jolloin oman pelaajan hallinta muuttuu astetta haastavammaksi.
Biittii ja tyylii
Pelin musiikkiraita on vakuuttava. Se sisältää runsaasti kappaleita pelissä esiintyviltä artisteilta sekä muilta rap-maailman kuuluisuuksilta. Musiikillinen tarjonta ei ole pelkästään uunituoretta materiaalia, joukosta löytyy esimerkiksi Public Enemyn tuotantoa 90-luvun alkupuolelta. Äänimaailman toteutus on kokonaisuudessaan huippuluokkaa – peli on THX-sertifioitu ja tukee Dolby Digital 5.1 -monikanavaääntä. Etenkin hektisissä rautahäkki-otteluissa tunnelma on käsin kosketeltava yleisön kannustaessa villisti omaa suosikkiaan.
Graafinen puoli jatkaa samaa linjaa ja otteluita on nautinnollista katsella myös sivustaseuraajana. Pelissä esiintyvät tähdet tunnistaa helposti kauempaakin, kaikki hahmot on animoitu yksityiskohtaisesti ja luita murskaavat erikoisliikkeet ovat todella brutaalia tavaraa. Väkivalta jättää myös jälkensä – pitkien otteluiden jälkeen taistelijoiden naamataulut eivät ole ollenkaan kaunista katseltavaa ja otteluareenoiden lattiat saavat useasti hurmeisen koristekerroksen. Pikanttina yksityiskohtana taisteluareenat sisältävät paljon rikki meneviä yksityiskohtia – vastustajalla voi rikkoa esimerkiksi loisteputkia tai hänet voi ruhjoa lauta-aidan läpi ulos kehästä.
Putooko propseja?
Henkilökohtaisesti Def Jam: Fight For NY oli äärimmäisen positiivinen yllätys. Hiukan tavallisista taistelupeleistä poikkeavat kontrollit aiheuttivat pientä alkuhämmennystä, mutta muutaman tunnin treenin jälkeen pelin salat aukenivat ja kaveria alettiin torppaamaan tonttiin oikein urakalla. Ei siis missään tapauksessa kannata antaan ensivaikutelman hämätä, pinnan alta löytyy hyvin monipuolinen ja äärimmäisen brutaalilla väkivallalla varustettu gangsta-taistelu. Rap-musiikin ja sen ympärille muodostuneen kulttuurin ystäville peli on pakkohankinta, muille suosittelen edes yhden illan testisessiota – mielipide pelistä saattaa hyvinkin muuttua.