Detroit: Become Human

Vuosi on 2012. Quantic Dream -pelistudio esittelee Game Developers Conference -tilaisuudessa tekniikkademon kuusi vuotta sitten julkaistulle PlayStation 3 -konsolille todistaakseen, että laitteessa on vielä paljon potentiaalia. Tekniikkademo saa nimen Kara, demon keskipisteenä olevan AX400 mallikoodin omaavan androidin mukaan.

”We have a dream”

Uuden 3D-grafiikkamoottorin testi toimi siemenenä, josta kasvoi lopulta Detroit: Become Human. Tarina, joka on samalla sekä tuttu ja kliseinen, mutta myös tuore ja innostava.

Philip K. Dickin  kirja Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?) vuodelta 1968 on teos jota ei välttämättä heti tunnisteta, mutta jos täsmennetään, että se on pohjana vuoden 1982 Ridley Scottin elokuvalle Blade Runner, lienee kirjan aihe jo tutumpi. Tiedostamatta tai tahallaan, Detroit: Become Human -pelissä on läsnä sama melankolinen vire kun Rutger Hauerin esittämä androidi Roy Batty pitää puheensa sateisella katolla Los Angelesissa haavoittuneelle Rick Deckardille. Tämä yhtäläisyys tulee erityisesti mieleen kohtauksesta, jossa yksi pelin päähahmoista tekee tulevaisuuteen vaikuttavan päätöksen, jopa musiikki luo mielleyhtymiä elokuvaan. Tämä ei ole paha asia, vaan vain syventää kokemusta.

Tarina pohjaa vahvasti vapaudenkaipuuseen, tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Historian synkkiä aikoja ammennetaan surutta, varsinkin orjuuden aikaa ja kansalaisliikkeiden symboliikkaa käytetään välillä vihjaillen, välillä suorasukaisesti hyväksi. Jokaisella päähenkilöllä on omat tarpeensa ja motiivinsa, joiden ratkaisut eivät lopulta poikkea toisistaan.

Pelattavana on kolme eri tarinapolkua jotka yhdistyvät yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Jokainen tarina käydään läpi eri päähenkilön kautta. Connor, Markus tai Kara eri sivuhenkilöineen ja tehtävineen kuljettavat kertomusta eteenpäin.

Connor

Cyberdyne-yrityksen kehittynein androidi malli on viimeinen toivo saada kuriin salaperäinen poikkeama, joka uhkaa yrityksen valmistavia androideja. Cyberdyne on Venäjän ja Kiinan ohella yksi kolmesta androidi-valmistajasta, sen mallien ollessa kaikkein inhimillisempiä ja ihmismäisiä.

Connor (Bryan Dechart), jota nimeä androidista käytetään, lähetetään työskentelemään Detroitin poliisilaitoksen kanssa selvittämään poikkeavien androidien tapausta. Hänet määrätään pariksi viinaan menevän ja omien ongelmien kanssa painivalle rikosetsivä Hank Anderssonille (Clancy Brown). Jotta tässä ei olisi poliisi kliseitä tarpeeksi, Anderssonin esimies on kuin mistä tahansa tusina teoksesta tuttu äksy ja huutava persoona. Muitakin rimanalituksia peliin mahtuu, ei onneksi niin, että valtaavat koko tarinan.

Kunnon androidi tekee sen mitä käsketään, ja tarinan edetessä käy selväksi, että kohtelu on välillä hyvinkin julmaa ja välinpitämätöntä. Kyseessä on kuitenkin vain muovinpala, mikä muistuttaa ulkonäöltään ihmistä, eikö niin. Jotain kuitenkin tapahtuu ja osa androideista alkaa osoittaa tunteita, tai kuten Connor toteaa, ”matkii hyvin tunneperäistä vastinetta”. Näitä yksilöitä kutsutaan poikkeaviksi. Ongelmaksi muodostuu erityisesti se, että nämä poikkeavat eivät enää hyväksy mitä tahansa kohtelua, vaan puolustautuvat ja siinä sivussa syntyy sitten ihmisuhreja.

Kara

Alkuperäistä Kara-demoa kunnioittaen, nyt pelissä oleva Kara on demossa esitelty AX400-malli, kotiapulaiseksi kehitetty. Sama näyttelijä kuin demossa, Valorie Curry palaa rooliin. Toisin kuin demossa, Kara toimii kuten androidin oletetaan toimivan, tehtävänsä tehden ilman tunnepurkauksia.

Karaan tutustuminen ja hänellä pelaamisen alkaminen voi ottaa luonnolle, sillä nyt siivotaan ja tiskataan. Kotityöt tulee tutuksi ja samalla androidin arki. Hoidettavana on työtön huumeisiin menevä Todd Williams (Dominic Gould) ja nuori tyttö Alice. Toddin alkaessa osoittaa yhä kasvamassa määrin psykoosin merkkejä, Kara on pakotettu toimimaan muuttuen samalla poikkeavaksi.

Siinä missä Connoria eteenpäin ajavana voimana on velvollisuudentunto, Karalla vahvana esillä on äidillinen suojeluvaisto ja hengissä pysyminen.

Marcus

Karalla ei ole elämän valttikortit osuneet kohdalleen, mutta Marcuksella (Jesse Williams) asiat on toisin. Hän on elämän ehtoopuolella olevan taiteilijan Carl Manfredin (Lance Henriksen) omaishoitaja. Carl jopa kehoittaa Marcusta poikkeamaan perinteisestä androidin roolista ja kehittämään luovaa puoltaan.

Vallankumous tarvitsee johtajansa ja valintojen kautta Marcuksesta muovautuu sellainen. Siinä missä Kara ja Connor antavat syvyyttä tarinaan, ilman Marcusta tarinaa ei olisi. Tässä on sekä Detroit: Become Human -pelin vahvuus ja heikkous, jos samaistuminen Marcukseen ei onnistu, peliä jää katselemaan ulkopuolelta ja tarinassa tehtävät isot valinnat eivät synny sillä tunnevasteella mitä pelinkehittäjä lienee ajatellut.

Tunne-äly

Itse pelaaminen pitää sisällään Quick-time event -tyylistä oikealla hetkellä tapahtuvaa napin painallusta, toiminta on kuitenkin vain hyvin pieni osa peliä. Tärkein ohjaimen nappi on R2-liipasin, erityisesti Connorin poliisityöskentely on riippuvainen sitä kautta paljastuvista johtolangoista. Löytämällä eri tarinaviitteitä avaa tehtäväpolkuja, mitkä lisäävät dialogimahdollisuuksia. Myös keskustelut avaavat eri etenemisvaihtoehtoja ja niiden kautta joko saavutetaan eri henkilöiden ja yhteisöjen luottamus, tai menetetään se.

Jokainen valinta tai toiminta kuljettaa tarinaa eri lailla eteenpäin, ja luvun lopussa valinnat tuodaan esille vuokaavio näkymänä. Tilastoihin kertyy myös kaikkien pelaajien, tai ystävälistalla olevien valinnat prosentteina, jolloin voi vertailla miten omat valinnat poikkeavat muiden toiminnasta.

Valikossa vastaan tulee myös Chloe-androidi, jonka animointi on pelin huippua. Valikon ulkopuolella tullaan myös Chloe näkemään, mutta samalle tasolle ei ihan itse pelissä päästä verrattuna valikkoon. Muutenkin kasvoanimaatioissa on havaittavissa heittelyä. Yleisesti ottaen päähahmojen kasvonpiirteet  ja eleet on erinomaista katsottavaa, mutta poikkeuksiakin löytyy. Paikoitellen varsinkin tunnetuimpien näyttelijöiden hahmojen kasvot ovat valitettavan puisia.  Muuten pelin graafinen ilme on kaunista katseltavaa ja toimivuus on muutamaa hetkittäistä viivettä siirtymisessä kohtauksesta toiseen lukuun ottamatta hyvä.

Myöskään äänimaailmaa ei ole unohdettu, taustat on kohdillaan ja käytetty musiikki tukee tarinankerrontaa häiritsemättä. Musiikilla on suuri osa tarinassa, Detroitissa kun ollaan. Avattavissa bonuksissa löytyy useampaa niin uudempaa, kuin vanhempaa kappaletta alueen musiikin tekijöiltä.

Vapaus, Veljeys, Tasa-arvo

Detroit: Become Human antaa jokaiselle ajattelemisen aihetta. Sen käsittelemät aiheet ovat yleismaailmallisia ja aina ajankohtaisia. Peliä voi pelata monella eri tavalla, ei pelkästään valintoja tehden, vaan omia asenteita muokaten. Pelin voi ottaa viihdepakettina, tai sitten pelin voi pelata tarinana omiin asenteisiin.

Mitä tahansa teetkin, pelaa peli kokonaisuudessaan läpi ennen kuin pelaat valintojasi uusiksi. Kuten elämässä, takaisinkelaus-nappia ei ole ja omien valintojen, niin hyvien kuin huonojen kanssa on elettävä.