Viisi vuotta on kulunut edellisestä Devil May Cry-pelistä, joka sekin oli jonkinlainen rebootti, jota Capcom ei edes ollut itse luotsaamassa. Pääsarjan edellinen peli sen sijaan julkaistiin jo yli kymmenen vuotta sitten, joka sekin jakoi pelisarjan faneja vahvasti kahtia. Toiset, kuten minä, pitivät Nerosta, toiset taas halusivat nähdä pelkästään Dantea. Kun koko nelososa oli sitten muutenkin ykstoikkoista ja itseääntoistavaa japanitoimintaa, jäi lopputuloksena kuitenkin kaikille höyryävän pökäleen jälkimaku suuhun.
Capcom on viimeaikoina ottanut virheistä oppia useankin pelisarjan kohdalla. Monster Hunter: World, Resident Evil 2, Street Fighter ja Mega Man 11 ovat kaikki olleet erinomaisia lämmittelyjä vanhoista pelisarjoista, joten vähemmästäkin innostuttiin kun ensimmäiset tiedot ja trailerit Devil May Cry 5:stä julkaistiin. Jatkuuko Capcomin menestys edelleen, vai joko mennään laadussa kohti lattiaa? Voi pojat! Laatua löytyy ja lattiastakin mennään läpi niin että rysähtää, sillä Helvetin demonit kaipaavat piristystä bileisiin ja niitä tarjoaakin maailman coolein poikajoukko!
Helvetin kova kolmikko
Tarina sijoittuu aikaan viisi vuotta DMC 4:n jälkeen ja Nero on perustanut oman demoninmetsästysfirman yhdessä avovaimonsa Kyrien ja naispuolisen mekaanikkonsa, Nicon, kanssa. Eräänä kauniina kevätiltana Nero on korjaamassa yrityksen tukikohtana toimivaa pakuaan, kun autotalliin hoipertelee huppupäinen mies. Sillä hetkellä kun Neron keskittyminen mieheen herpaantuu, leikkaa mies Neron demonikäden irti ja pakenee luomastaan portaalista muualle. Kuin sattumalta, muutama päivä myöhemmin Danten demoninmetsästystoimistoon tallailee Adam Driverin näköinen nuorimies, joka pyytää apua tappamaan demonikuningas Urizenin. Kunkku kun on pystyttänyt maapallon keskelle valtavan, ihmisiä ravinnokseen syövän puun. Ylimielinen kolmikko hyökkää Urizenin kimppuun vain saadakseen kokea demonikuninkaan mahtavat voimat ja täydellisen turpaanvedon, mutta selviävät kuitenkin kuin ihmeen kaupalla hengissä. Jengin onkin aika miettiä jonkinlaista suunnitelmaa, kerätä kenties lisää apujoukkoja ja selvittää onko Urizenilla mahdollisesti jokin heikkous.
Kuten varmaan arvata saattaa, pelissä tarina ei ole ketjun vahvin lenkki. Se ei sisällä mitään varsinaista yllätystä (tai ainakin itse arvasin mahdolliset käänteet jo reilusti ennen kuin peli niistä kertoi), eikä se ole kovinkaan pitkä, mutta se on silti hyvä tapa kuljettaa hahmoja sijainneista toiseen ja näyttää entistä enemmän hienoja välivideoita. Tarinaa ei myöskään kerrota kronologisessa järjestyksessä, vaan siinä hypitään ajasta ja hahmosta toiseen aikamoisessa sillisalaatissa, joten välillä joutuu jopa vähän miettimään mitä kävikään ja milloin. Lopussa kaikki kyllä on selvää, joten ei siitä kannata isompaa murhetta vääntää.
Tarina ei myöskään ole kovin pitkä, sillä olin läpäissyt pelin normaalilla vaikeustasolla reilussa kuudessa tunnissa kuollen yhden kerran, joten vähänkin haastetta kaipaavien kannattaa laittaa suoraan vaikein taso pykälään. Itselleni tuo normaali kelpasi oikein hyvin, sillä jos haluan pelata vaikeaa ja rankaisevaa toimintapeliä, siirrän katseeni From Softwaren suuntaan.
Ohjain kädenjatkeena
Mikäli peliä pelaa hieman helpommalla tasolla, voi hikisen ja refleksejä vaativan takomisen sijasta seurata sitä parasta osa-aluetta, nimittäin toimintaa. Hahmojen ohjastaminen on niin tarkkaa ja monipuolista, että en keksi mitään moitteita sen kannalta. Nappulat reagoivat täysin oikeaan aikaan, hypyt ja väistöt onnistuvat kuten pitääkin ja kaikenlisäksi kaikki toiminta vielä näyttää upealta. Kun tähän vielä heitetään sekaan se tosiasia, että kolmesta hahmosta kaksi on pelimaailman cooleimpia ja ylimielisimpiä jätkiä, ei maailmasta varmasti löydy montaakaan pelaajaa jotka eivät nauttisi toiminnasta.
Hahmot ovat myös hyvin erilaisia. Siinä missä Dante on perinteinen miekkamies erilaisilla pelityyleillä jo DMC3:sta saakka, on Nero huomattavasti nopeampi ja luottaa taistelussa vaihdettaviin proteesikäsiinsä. Käsiä on useita erilaisia, niitä pystyy vaihtelemaan vaikkapa kesken tehtävän ja jokaisella on omat erikoisliikkeensä ja vahvuutensa. Yksi pystyy hidastamaan aikaa, yhden pystyy ampumaan irti, yhden avulla voi ampua sähkösäteitä ja yksi antaa lisävoimaa ja liikesarjoja Neron lähitaisteluaseelle. Nerolla pelaaminen vaatii aluksi hieman totuttelua, sillä käsivarsien vaihtelu ja niiden erikoisliikkeillä kikkailu ei iskenyt ainakaan meikäläisen selkärankaan ihan ensiaskelilla.
Näiden lisäksi onkin sitten se V, jolla pelaaminen on kaikista tylsintä. Syynä tähän on se, ettei pelaaja oikeastaan taistele äijällä itsellään, vaan V pystyy kutsumaan kentälle kolme erilaista demonia. Eikä pelaaja oikeastaan ohjaa niitäkään, vaan hänen tehtäväkseen jää vain rämpyttää hyökkäyspainikkeita, kun taas tateista ohjataan Veetä. Koska yksi demoneista on tekoälyn ohjaama, kahden demonin hyökkäyskuviota hoitaa pelaaja samaan aikaan ja vielä pitäisi samalla ohjata Veetä väistelemässä vihollisten hyökkäystä, niin eipä tuo kyllä kirjoitettuna tunnu yhtään sen selkeämmältä kuin äijän ohjastaminenkaan.
Pienenä sivuhuomiona vielä: Mikäli haluaa vielä enemmän ottaa irti toiminnan seuraamisesta eikä niinkään itse pelaamisesta, voi päälle kytkeä autocombon, jolloin peli tekee automaattisesti joitakin hienoimpia liikkeitä helpommin, mikäli pelaaja ei niitä itse osaa. Tämä tosin vaikuttaa hieman loppupistemäärään, enkä muutenkaan tykännyt itse ajatuksesta, etten itse ohjaisi hahmoani täydellisesti, varsinkin kun pelattavuus on näin loppuun asti hiottua.
Uusi koneisto, uusi tapa rahastaa
Kuten aiemmissakin peleissä, myös DMC 5:ssä voi kehittää pelihahmoaan. Koska hahmoja on kolme, kehityspisteiden käyttöä kannattaa miettiä ainakin vähän, koska kaikkia hahmoja ei ainakaan yhdellä läpipeluulla voi saada maksimiin, tuskin yhtäkään. Hahmoja kehitetään punaisilla palleroilla, joita saa palkinnoksi taisteluista, niitä löytää kentiltä tai arvosanan mukaisesti tehtävän lopussa. Tai sitten, tattadataa: MIKROMAKSUILLA! En oikein ymmärrä tämänkaltaista miksomaksufunktiota yksinpelissä, mutta eipä se kyllä itseäni haitannut mitenkään. Toki jos haluaa vääntää omat hahmonsa täysiin voimiin heti kättelyssä niin siitä vain, Visa vinkumaan. Korttimaksulla saa ostettua peliin myös aiempien pelien tunnusmusiikkeja, joita voi sitten asetella vaikkapa mieleisiin pomotaisteluihin tai vaikka päävalikkoon. Itse en tähän lähtenyt, sillä uusimmassa DMC:ssä on sarjan paras soundtrack ja varsinkin Neron tunnuskappaleenakin kuuluva Casey ja Ali Edwardsin Devil Trigger ei ala missään vaiheessa ärsyttämään, vaikka kuuluukin erilaisina miksauksina pitkin peliä.
Uutta Paholaisenitkua varten on otettu käyttöön uusi pelikoneisto, nimittäin Resident Evil 2:sta ja 7:sta tuttu RE Engine. Koneiston avulla peliin on saatu elokuvamaista näyttävyyttä ja fotorealistisen näköiset kasvonmallinnukset, jonka lisäksi se vieläpä rullaa oikein nätisti ja jouhevasti. Pelasin pelin PlayStation 4 Prolla, enkä ainakaan omaan silmääni huomannut mitään häiritsevää. Suurimpien taisteluiden keskellä saattaa näkyä pientä töksähtelyä, mutta ei mitään sen suurempaa että siitä kannattaisi sen tarkemmin mainita.
Vielä erityismaininta pelin mukana tulevasta photomodesta. En oikein ymmärrä, miksi sellainen on pitänyt edes tunkea peliin. Photomoden käynnistäminen kesken sekavan ja nopean taistelun tuntuu tyhmältä, eikä kuvausmoodissa voi tehdä mitään muuta, kuin liikuttaa kameraa. Minkäänlaisia filttereitä, kuvamuokkauksia tai editointeja kuvaan ei voi tehdä, joten miksi se edes on mukana?
Kaikenkaikkiaan Devil May Cry 5 on sarjalle juurikin se jatko-osa, jota se on kaivannut kolmososasta lähtien. Sen tarinassa on muutamia heikkouksia, hahmoihin olisi kaivannut pientä muutosta ja pituutta olisi saanut heittää vähän vielä lisää, mutta kokonaisuutena se kuitenkin jatkaa erinomaisten Capcom-julkaisujen putkea entisestään. Toivottavasti näemme lisää demonimetsästäjien seikkailuita vähän useamminkin, eikä sarjan seuraavaa peliä tarvitsisi odotella taas yli viittä vuotta.