Arkane Studiosin kehittämä ja Bethesda Softworksin julkaisema Dishonored 2 on jatkoa vuoden 2012 yllätyshitti Dishonored-pelille. Ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut 15 vuotta ja tuolloin pelastettavana ollut tuleva keisarinna Emily Kaldwin on kasvanut aikuiseksi ja noussut hallitsemaan valtakuntaansa.
Valtakunnassa ei kuitenkaan ole kaikki hyvin. Kruunutappajaksi kutsuttu murhaaja metsästää Emilyn vihamiehiä eikä aikaakaan, kun itseään Emilyn tädiksi väittävä Delilah ilmaantuu kuvioihin vaatimaan kruunua itselleen. Sanojensa painoksi Delilah tuo mukanaan sotilaita ja näin valta vaihtuu Dunwallissa. Ensimmäisestä osasta poiketen pelaajalle annetaan mahdollisuus valita kahden hahmon väliltä. Vaihtoehtoina ovat ensimmäisen osan sankari Corvo Attano tai itse keisarinna Emily Kaldwin. Valinnan tehtyään pelaajan on paettava Dunwallin kaupungista kohti välimerellistä Karnacan kaupunkia.
Laiskaa tarinankerrontaa
Dishonored 2 on edeltäjänsä tapaan yhdistelmä hiippailua, taistelua ja yliluonnollisia voimia. Karnacan edustalla kelluva Dreadful Wale -alus toimii karkumatkalaisten tukikohtana ja itse Karnaca hubimaailmana. Siinä missä Dunwall on harmaa ja kurja, on Karnaca värikäs ja aurinkoinen.
Pelin tehtävät koostuvat eri kohteiden eliminoinnista. Iso osa haasteesta tulee kohteen luokse pääsemisestä, sillä Karnaca on tarkasti vartioitu kaupunki. Sotilaita on kaikkialla, eikä kaduilla parane oleskella yhtään pidempään kuin on tarvetta. Tehtävärakenne on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta matkan varrella tulee vastaan runsaasti vaihtoehtoisia tehtäviä, sekä esimerkiksi salakuuntelulla paljastuvia vaihtoehtoisia etenemistapoja. Itse Karnacan kaupunki onkin hyvin suunniteltu, ja vaihtoehtoisia reittejä on joka puolella.
Tehtävät ovat siis hyvin suunniteltuja, mutta harmillisesti pelin maailma ja tarina jäävät edelleen etäiseksi. Pelatessa ei missään vaiheessa herännyt todellista kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan, eivätkä hahmojen kohtalot herättäneet suurempia tunteita. Peli nojaa maailman elävöittämisessä liikaa sieltä täältä löytyviin kirjeisiin ja sanomalehtiin. Jos kaikkea ei jaksa lukea, jää helposti huomaamatta iso osa tarinastakin. Skippaan harvoin peleissä mitään juoneen liittyvää, mutta loppua kohden Dishonored 2 muuttui tarinaltaan sellaiseksi pakkopullaksi, että hyppäsin suoraan juonta kuljettavien pätkien yli enkä edes jaksanut yrittää etsiä tarinaa edistäviä tekstinpätkiä maailmasta.
Voimallista hiippailua
Pelin voi pelata tappamatta ketään, mutta jos hiippailu kyllästyttää, on pelaajalla mahdollisuus aiheuttaa todellista kaaosta tappamalla vaikka kaikki eteen tulevat viholliset. Niin hiippailussa kuin tappamisessa auttavat mystisen Ulkopuolisen antamat voimat, joilla pelaaja voi esimerkiksi teleporttailla piilosta toiseen tai heitellä vihollisia ympäriinsä. Pidin pelin alkupuoliskoa hieman tylsänä, mutta kun sain avattua vihollisten heittelyn mahdollistavan voiman, muuttui peli aivan toisenlaiseksi. Hiippailu ei enää kiinnostanut, kun tajusin voivani vetää vihollisia kohti itseäni huiman ilmalennon kera. Tältä osin Dishonored 2 muistuttaa oudon paljon The Darkness -sarjan pelejä. Voimia kehitetään maailmaan piilotetuilla riimuilla, joiden lisäksi passiivisia voimia on mahdollista hankkia varustautumalla luuamuleteilla. Peli ei aina tunnu ymmärtävän voimilla leikkimisen hauskuutta, sillä pelaajaa jaksetaan jatkuvasti muistuttaa tappamisen seurauksista ja usein vastassa on yksinkertaisesti liikaa vihollisia, jotta suora konflikti olisi järkevä vaihtoehto. Harmi, sillä Dishonored 2 toimisi huomattavasti paremmin suorasukaisena voimafantasiana, mutta nyt hiippailulle annetaan liikaa painoarvoa sekä myös mahdollisuuksia.
Ongelmia näkökentässä
Ensimmäinen Dishonored oli taidetyyliltään mielipiteitä jakava peli, eikä asia muutu jatko-osassakaan. Dishonored 2 on näyttävä peli, mutta taidetyyli ei ole täysin omaan makuun. Maisemat ovat tyylikkäitä, mutta liioitellun piirroshahmomaiset hahmot tökkivät. Puhtaasti tekniseltä puolelta peli on kuitenkin nappisuoritus yhtä seikkaa lukuun ottamatta; näkökenttä (FOV) on aivan liian pieni, eikä sitä voi konsoliversioissa säätää. On äärimmäisen häiritsevää, kun tuntuu katsovansa maailmaa putken läpi. Olen niitä onnekkaita, joita tiukka näkökenttä harvoin häiritsee, mutta Dishonored 2:n kohdalla se tekee pelaamisesta tuskaista. Muistelisin saman ongelman olleen myös ensimmäisessä Dishonoredissa, joskaan ei aivan yhtä pahana.
Dishonored 2 on edeltäjänsä tapaan visuaalisesti näyttävä, mutta taidetyyliltään mielipiteet jakava hiippailu-toimintaseikkailu, jonka ehdoton valttikortti ovat taidolla rakennetut tehtävät. Valitettavasti tarinankerronta ei ole läheskään samalla tasolla tehtäväsuunnittelun kanssa. Kun mukaan heitetään vielä pelaamista häiritsevä näkökenttä, on kasassa valitettavan epätasainen paketti. Jos kuitenkin ensimmäinen osa iski, on tarjolla lisää sitä samaa pienin viilauksin.