Arkane Studiosin kehittämä Dishonored 2 sai Bullituksen arvostelussa 75 pistettä täydestä sadasta ja miinusta nimenomaan rajatusta näkökentästä, lähes pakotetusta hiiviskelystä sekä tarinankerronnasta. Nyt Arkane Sudios on tehnyt pelille jatkoa, joka ei kuitenkaan ole varsinaisesti lisäsisältö, vaan Death Of The Outsideriksi nimetty jälkipyykki on täysin itsenäisenä pelattava peli. Kakkososan tapahtumia kyllä kerrataan alkuintron aikana, mutta mikäli kahta pääpeliä ei ole tullut pelattua, Death Of The Outsiderin tarinan parissa ollaan pahasti kuutamolla. Kuten minä. En ole pelannut kuin ensimmäisen, enkä siitäkään muista paljoa. Mutta onko erillisenä pelinä myytävä ”lisäosa” pelattava peli itsessään, vai vaatiiko se tietämystä aiemmista, jotta siitä voisi nauttia? Ei ainakaan minun kohdallani.
Kuinka tappaa jumala?
Dishonored 2: Death Of The Outsider kertoo jo ensimmäisen Dishonoredin lisäosassa tavatusta salamurhaajasta, Billie Lurkista. Ensimmäisen tehtävän aikana Billie joutuu pelastamaan vanhan kumppaninsa, Daudin, joka harkitsee murhahommien lopettamista. Hän ehdottaa Billielle yhteistyötä vielä yhdestä keikasta. Tällä kertaa kohteena on Outsider, yliluonnollinen hahmo, joka liikkuu toisessa ulottuvuudessa, on suurin syypää kaikkeen maailman kaaokseen ja antaa tietyille merkkihenkilöille Outsiderin jäljen. Kun henkilö saa kehoonsa kyseisen jäljen, hän saa erilaisia voimia, joilla voi esimerkiksi teleportata, muuttua eläimeksi, vahvistaa sekä nopeuttaa itseään ja vaikka mitä muuta hauskaa. Billie ja Daud aikovatkin palauttaa maailmaan järjestyksen ja poistaa kaikki yliluonnollisuudet, jotta kukaan ei olisi toista ylivertaisempi. Sen toteuttamiseksi täytyy kuitenkin tappaa jumala. Helppo keikka siis.
Uudet lelut, uudet kujeet
Kuten aiempienkin Dishonoredien pelihahmoilla, myös Billiellä on Outsiderilta saatuja kykyjä. Hänellä ei kuitenkaan ole jälkeä kehossaan, vaan Outsider itse ilmestyy Billien luo ja antaa tälle uuden silmän sekä muokatun käden, joiden myötä hän saa käyttöönsä neljä erilaista kykyä. ”Displace” on kuin teleporttaus, mutta Billie pystyy asettamaan varjokuvansa tiettyyn kohtaan ja ilmestymään siihen myöhemmin. Näin salamurhaaja pääsee esimerkiksi vihollisten selän taakse, uusiin huoneisiin tai vaikka ilmestymään suoraan vartijoiden sisään. ”Foresight” irrottaa Billien hengen tämän kehosta, sekä pysäyttää ajan. Kyvyn avulla pystyy merkkaamaan vihollisia, näkemään ne seinien läpi ja tutkimaan ympäristöä. ”Semblance” on pelin Hitman-moodi, jonka avulla Billie pystyy varastamaan hahmojen kasvot itselleen ja kulkemaan esimerkiksi vartioitujen alueiden läpi. Viimeisenä, ja samalla myös heikoimpana, temppuna on Billien kyky jutella rotille ja saada heiltä vinkkejä piilotetuista esineistä ja salaovista.
Mikäli aiemmat Dishonoredit ovat tuttuja, ei ”DotO” varmastikaan hirveämmin eroa aiemmista. Usein tehtävien kohteena on tappaa hahmo X tai varastaa esine Y. Tyyli on vapaa. Pelialueet ovat täynnä erilaisia reittejä kohteeseen ja tapoja kohteen tappamiseenkin on yleensä enemmän kuin yksi, se vaan pitää ensin keksiä. Pelin voi myös läpäistä tappamatta ketään, joka tuo huomattavasti enemmän pituutta ja haastetta peliin. Toisin kuin aiemmissa peleissä, tällä kertaa kaikkien tappaminen ei muuta tarinan lopetusta mitenkään. Pasifistin pelityylillä suurin osa uusista leluistakin jää kokeilematta. Uusista magneettimiinoista saa kyllä hupia jo pelkästään niittaamalla hahmot roikkumaan pitkin seiniä, mutta tappomoodin kytkemisen jälkeen laitteista tulee paljon hauskempia ja väkivaltaisempia. Siivoojilla töitä, kun vartijoiden jalat tarttuvat eri miinoihin kuin kädet ja molempien miinojen voimat vetävät uhria eri suuntaan.
Viikonlopun kestävä hupi
Jo ensimmäisessä Dishonoredissa kontrollit olivat jokseenkin tönköt ja kummalliset, eikä poikkeusta tehdä tässäkään. Varsinkin ohjaimella pelattuna tattien herkkyys on hankala määrittää, joten liikkuminen ei vaikuta kovin sulavalta. Välillä vain tuntuu, ettei hahmo käänny kunnolla, kun välillä se taas kääntyy liikaa. Pahiten kontrollien millintarkka säätö näkyy, kun Billie yrittää poimia kolikkoa laatikosta, mutta joutuukin pitkäkestoiseen ”sulje kansi, avaa kansi”-luuppiin. Ehkä pelin ensisijainen kehitysalusta onkin ollut PC, sillä kontrollit ovat selkeästi tehty hiirinäppis-yhdistelmälle. Nopeaa liikkumista ei myöskään auta vahvasti rajoitettu näkökenttä, josta Bullitus puhui jo aiemmin mainitussa arvostelussa. Sama vika vaivaa tässäkin, sillä konsolilla näkökenttää ei vieläkään voi säätää lainkaan ja peliä pelataan vessapaperirullan läpi.
Pelin tarina koostuu viidestä tehtävästä, jotka sijoittuvat Dishonored 2:n eri kohteisiin. Viidestä tehtävästä kolme on oikeasti isoja tehtäviä, ensimmäinen ja viimeinen ovat aika läpijuoksukeikkoja. Jokaisessa tehtävässä on myös erilaisia sivutehtäviä, jotka tuovat pelille reilusti lisää pituutta, mutta eivät hirveästi mitään muuta. Mikäli sivutehtävät päättää jättää kokonaan pelaamatta, peli on juostu läpi reilussa kolmessa tunnissa. Pelasin päätarinan lähes kokonaan rauhallisesti tutkien ja hiiviskellen, kahlasin kaikki sivutehtävät läpi ja yhteen sivutehtäväänkin tuhlasin kaksi tuntia aikaa. Lopputekstien jälkeen pelikello näytti yhdeksää tuntia ja kolmea minuuttia. Ei mikään pitkä peli siis, ottaen huomioon että peli ei tekijöiden mukaan ole lisäosa, vaan itsenäinen, kolme kymppiä maksava peli. Death Of The Outsiderin olisi aivan hyvin voinut julkaista Dishonored 2:n lisäsisältönä, mutta syynä itsenäiseen peliin oli ilmeisesti Dishonored 2:n odotettua heikommat myynnit. Itse kyllä viihdyin suuresti pelin parissa, mutta minäpä en olekaan pääsarjan kakkososaa pelannut, enkä siis osaa verrata näiden samankaltaisuutta pelialueissa, vihollisissa, tai hahmojen kyvyissä. Siksi arvosanakin on annettu itsenäisenä julkaisuna, ilman vertailua aiempaan osaan.
Viimeisenä mainintana vielä, läpipeluun jälkeen avautuu Original New Game Plus -pelitila, joka antaa Billielle kolme Dishonored 2:sta tuttua kykyä. Olisi nyt edes antanut kerralla kaikki.