Devil May Cry -pelisarja on muhinut pelikoneilla jo vuosia. Sieltä se on työntänyt lonkeroitaan sarjakuvien ja krääsän muodossa myös muualle. Pelisarjalla on vahva kannatus edelleen. Uusimman pelin myötä fanit ovat ottaneet tiukasti kantaa esimerkiksi uuden Danten hiusten väriin. Tämän pelillisesti olennaisen asian muuttaminen on tietenkin radikaali liike, mutta ehkäpä välillä on ihan paikallaan freesata ulkonäköä ja kääntää seuraava sivu.
Perhearvot
Rinnakkaisessa universumissa krapulaa poteva Dante näkee mörköjä. Nämä liskot eivät tyydy vain raapimaan sängyn pohjaa juuri kun hän on nukahtamassa, vaan laittavat Danten vaeltamaan Limbossa ja repivät koko kaupungin riekaleiksi. Onneksi sankarimme saa apuja suloiselta myrkynkeittäjältä, ja yhdessä neitosen kanssa he tapaavat salaseuran jäseniä, jotka taistelevat demonista hallintoa vastaan. Danten poikamainen uhmakkuus lunastetaan salaseuran käyttöön, kun hänelle valaistaan perhesiteisiin liittyviä mustia kohtia. Perinteisellä perhe, kosto ja kapina -juonella mennään. Tarina on riittävän syvä pitääkseen mielenkiinnon liekkiä yllä eikä näin ollen videopätkiä tule hypättyä yli. ”Mitähän seuraavaksi?” pyörii pelaajan päässä, joten tarinan kirjoittajat ovat onnistuneet.
Napit vastakkain
Pelillinen anti on hakkaamista, viiltämistä ja hypähtelyä taistelun tahtiin. Vaikka välillä on pientä tasoloikkaa, sitä on niin seitinohuesti taistelujen välissä, ettei sitä oikein huomaakaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Pienempien ja ei niin pienien Belsebuubin kätyrien kurmoittaminen onnistuu ohjaimella sukkelasti. Kontrollit on hiottu esimerkillisesti. Vaikka liikkeitä ja niistä rakentuvia komboja on runsaasti, niiden opettelu käy kuin miekalla leikaten. Danten aseiden vaihto tapahtuu helposti, ja varsinaiseen lyöntiin on vain yksi nappi. Ruoskalla voi vetäistä vastustajan lyöntietäisyydelle tai kilven pois. Ohjailusta on saatu varsin looginen kokonaisuus, mikä helpottaa oppimista myös niille, joille tämän tyyppiset mättöpelit ovat vieraampia.
Danten oppivuodet ovat jo takana, mutta uusia temppuja opitaan silti. Pelin edetessä saa lisää aseita ja taitoja, jotka eivät pelkästään tee vaikutusta tyttöihin, vaan myös tuovat taisteluihin lisää syvyyttä. Toiset aseet toimivat paremmin ahtaissa tilanteissa, kun taas toiset tekevät tulisemmalle demonille enemmän hallaa. Erilaisia lyöntejä ja sivalluksia voi valita aina silloin tällöin lisää, ja pelistä pilkistää tällöin pienoinen roolipelielementti.
Riivatun kaunis maailma
Kentät ovat perinteisiä putkijuoksuja. Vaikka Dante välillä heilauttaakin itsensä ruoskaa käyttäen tasanteelta toiselle, on se vain pientä välipalaa ennen seuraavaa mittelöä. Limbosta löytyy myös keräiltävää, kuten nykyään on tapana. Dante voi paukuttaa vaikkapa riivattua skootteria saadakseen itselleen manaa, jolla voi ostella sitten kaikkea pientä kivaa jeesimään seuraavassa taistelussa. Hyvä on myös koluta salaovet, joiden sisältä löytyy minitehtäviä. Ihan sielutonta homma ei ole. Jos Dante ehtii ja joutaa, on myös muutamia kadotukseen jumiutuneita sieluja vapautettavana. Paljon on siis laitettu kerättävää ja löydettävää, mikä on yllätys, sillä kentät eivät ole mitenkään järisyttävän laajoja. Pakkomielteistä keräilyä oli testisession aikana havaittavissa.
Pelin maisemointi on hoidettu tyylillä. Goottilainen arkkitehtuuri yhdistettynä infernaaliseen tunnelmaan toimii hyvin. Vaikka suurin osa asioista näyttää arkisilta, on kaikki kuitenkin ahdistavasti vinksallaan. Pelin kentät ovat kauniita juuri niin kamalalla tavalla kuin pitääkin. Riivattu ja ahdistunut vire yhdistettynä kasuaaliin Danten sanailuun on ihan viihdyttävä yhdistelmä, vaikka kornin raja-arvot käyvätkin välillä lähellä. Ääninäyttely, videot, latauskuvat ja musiikit ovat kaikki loppuun asti mietittyjä. Vaikka peli on suunnattu hiukan nuoremmalle yleisölle, on varsinaiset teinipoika-ansat (lue paljas pinta ja hauiksen mittailu) jätetty pois. Vain hienovaraiset vihjaukset deodoranttimainoksen lankeaviin enkeleihin löytyvät joissain kohdissa.
Peli on ihan ok. Ei mitään huikean uutta, mutta lajinsa valio ehdottomasti. Tämän kyllä kehtaisi rontata vanhempien eteen, jos koulun discoon oltaisiin menossa. Mukava kuunnella, mukava katsella. Käyttäytyy odotetusti ja tottelee pelimiehen kontrollia. Pelisarjan fanit eivät varmaankaan pety, ja uusien tuttavuuksien on helppo päästä mukaan. Jos haluaa räpsiä demoneita kynsille, on Dantella paljon tarjottavaa. Itku ei ole lähelläkään.