Id Softwaren Doom (2016) keräsi vuonna 2016 paljon ylistyssanoja, eikä suotta. Vauhdikas, verinen, näyttävä ja jokseenkin humoristinen räiskintälegendan reboottaus oli juuri sitä, mitä tilattiin. Doom onnistui nitomaan pelisarjan parhaat puolet samaan pakettiin ja lopputulema on onnistunut.
Doom-pelisarjan valttikortti on aina ollut se, että se ei ota itseään liian tosissaan. Jos jotain halutaan vetää överiksi, niin sitten vedetään. Doomin apokalyptisessa maailmassa kun kaikki on mahdollista.
Neljä vuotta myöhemmin julkaistavassa Doom Eternalissa Helvetin portit ovat taas auki ja Doomslayer lähtee pelastamaan sen maailman, mikä on vielä pelastettavissa.
Hurja vauhti yllätti Rainbow Six Siege -fanaatikon
Doomiin pitää suhtautua hyvin erilailla, kuin muihin nykypäivän räiskintäpeleihin.
Unohda realismi, unohda taktiset elementit, unohda kaikenlainen suojissa kyykkiminen. Doomissa pärjää, kun painaa nastan lautaan ja räiskii henkensä edestä. Peli on niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että tällaisella Rainbow Six Siege -fanaatikolla meni oikeasti tunteja tottua pelin nopeatempoisuuteen.
Se, mihin pelaajan pitää kylläkin puhtaan räiskiminen lisäksi kiinnittää huomiota, on se, että ammuksia, moottorisahan polttoainetta ja energiaa löytyy tarpeeksi. Se meinaa välillä unohtua, kun vauhti on niin kova.
Kentät ovat putkimaisia, hieman ahtaita ja täynnä vihollislaumoja, mutta se ei haittaa. Pelin todellinen haaste onkin olla sähisevän tehokas ja ketterä pienissä tiloissa. Jatko-osassa myös tasohyppelyn roolia on korostettu, mikä luo peliin vauhdikkuutta entisestään.
Yksinpelille iso peukku
Pelissä on myös paljon erilaisia aseita sekä monipuolisesti kehitettävää. Yksinpelikampanjan edetessä korostuu myös se, että osaa käyttää oikeaa asetta oikeaan viholliseen ja vielä oikeaan aikaan. Jos niitä ei hoksaa hyödyntää, voi simppelistäkin taistelukohtauksesta tulla yhtä helvettiä.
Kolmentoista kentän turboahdettu yksinpelikampanja on energinen paketti täynnä toimintaa. Sopivan mittainen yksinpeli on täynnä vaihtelevia miljöitä ja jännitys ja innostus pysyy tapissa loppuun asti.
Haluaisin rakastaa myös Doom Eternalin moninpeliä, mutta en osaa. Uusissa Invasion- ja Battle-pelimuodoissa on yritystä ja ideaa, mutta ne eivät useammankaan pelikerran jälkeen oikein auenneet minulle. Moninpelikierrokset ovat yhtä sekasortoa ja kentät ahtaita ja yhdentekeviä. Moninpeli ei ole kuitenkaan koskaan ollut pelisarjan vahvuus ja se suotakoon anteeksi.
Ei ole kysymystäkään siitä, minkä pelin päähän voidaan asettaa tällä hetkellä Xbox Onen komeimman räiskintäpelin kruunu. Doom Eternal ruksuttaa, näyttää ja kuulostaa Xbox One X:llä HDR:n ja 4K:n kanssa aivan käsittämättömän hyvältä.
Ysillä alkava arvosana taattu
Doom (2016) toi pelisarjalle paljon uutta puhtia ja jatko-osa Doom Eternal jatkaa samaa tahtia. Pelisarja nykyisellään on oiva esimerkki siitä, että juuret ja yhteys vanhaan klassikkoon voidaan säilyttää, samalla kun viedään pelisarjaa itsessään pelillisesti reilusti koko ajan eteenpäin.
Pelin yksinpelikampanja on yksi parhaista, mihin olen räiskintäpeleissä törmännyt vuosiin. Villi, hullu, vauhdikas ja verinen Doom Eternal kannattaa kokea, jos räiskintäpelit yhtään kiinnostavat.