Kauhuräiskintä Doom 3 on vihdoin täällä. Pelin on kehittänyt vain Xboxia silmälläpitäen Vicarious Visions, joka on tehnyt mm. Jedi Knight 2 ja Jedi Academy pelit boxille. Doomin PC-versiota kritisoitiin uusien ideoiden puutteesta ja peli jäikin Id Softwaren sille asettamista myyntitavoitteista. Mutta miltä Doom 3 tuntuu Microsoftin mustalla laatikolla? Se selviää arvostelusta.
Valitettavasti arvosteltavana oli Doom 3:n normaaliversio, jossa on ainoastaan Doom 3. Pelistä on myynnissä myös Collectors Edition, joka sisältää Ultimate Doom ja Doom 2 pelit. Näitä en kuitenkaan saanut arvosteltavaksi.
Kalsaripyykkiä Marsissa
Doom 3 sijoittuu Mars-planeetalle Union Aerospace Corporationin salaiseen tutkimuskeskukseen. Pelaajan hahmo, nimetön merijalkaväen sotilas, on saanut siirron tutkimuskeskukseen kummalliset tapahtumat ja onnettomuudet riivaavat keskusta, ja sotilaita sekä tiedemiehiä on kadonnut. Sen syvällisempää juonta pelissä ei ole. Doom 3 alkaa ryminällä ja noin 10 minuutin perehdytysjakson jälkeen helvetin portit kirjaimellisesti aukeavat. Pelin juonta viedään eteenpäin lyhyillä radiopuheluilla, välianimaatioilla ja keskusteluilla harvojen henkiin jääneiden kanssa.
Doom 3:n näennäinen sivistys ja nykypäiväisyys ovat kuitenkin vain silmänlumetta pohjimmiltaan peli on vanhanaikaisten räiskintöjen perillinen. Erilaisia vihollisia juoksutetaan eteen (ja taakse, ja yläpuolelle) kiitettävällä intensiteetillä. Peli ei kuitenkaan (onneksi) vajoa täysin aivottomaan räiskintään, vaan kauhulla on loppuun asti osansa pelissä. Kauhulla en tarkoita esimerkiksi Silent Hill -sarjan tapaista kauhua, koska Doom 3 on ristisiitos oikean kauhupelin ja aivottoman räiskinnän välillä. Doom 3:n maailma on erittäin pimeä ja pelaajan pitääkin tutkia ympäristöään jatkuvasti pienen taskulampun valokeilalla jippona tässä on se, että käyttäessään taskulamppua pelaajan hahmo ei pysty ampumaan. Yllätyshyökkäyksen sattuessa monesti tulee sekoiltua, varsinkin pelin alkupuolella. Onneksi Doom 3:ssa ei sentään ole Antaudun, ota aseeni, alusvaatteeni ja itsekunnioitukseni -nappia, koska sitäkin olisi tullut varmasti painettua. Ongelmana tällaisessa itse aiheutetussa kauhussa on se, että siitä pääsee jossain vaiheessa yli.
Doom 3 kuitenkin yrittää ja osittain pystyykin ylläpitämään kauhu-tunnelmaa loppuun asti. Tästä on kiittäminen uskomattoman hienoja grafiikoita, tunnelmallista musiikkia ja Xboxin parasta äänimaailmaa. Kotiteatterin omistajia todellakin hemmotellaan (ja mono-television omistajia rankaistaan). Doom 3:n grafiikat ovat todellakin Xboxin parhaimmistoa välillä pelitilannetta ei erota välianimaatioista ja ruudunpäivitys pysyy tasaisena pahimmankin rytinän keskellä. Pelissä on perinteiset FPS-kontrollit ja kun taskulamppu-ase nappi on iskostunut selkärankaan, ei suuria ongelmia pitäisi olla kenelläkään, joka on räiskintäpelejä ennen pelannut. Pelihahmo reagoi kontrolleihin kiitettävällä nopeudella, eikä kuolemista voi syyttää kuin itseään.
Asearsenaali on arkkityyppi sanasta perinteinen. Suuria yllätyksiä ei ole: normaali pistooli, haulikko, konepistooli, gatling-konekivääri, energia pyssykkä, kranaatteja, sinko jne. Aseita tulee kuitenkin lisää vastaan pelin edetessä pidemmälle, mutta usein uutuudenviehätyksen loputtua uudesta aseesta huomaa palaavansa takaisin vakio haulikkoon tai konekivääriin. Doomin taistelut nimittäin käydään lähes poikkeuksetta lähietäisyydeltä, mikä tekeekin esimerkiksi kranaateista ja singosta tarpeettoman (paitsi päävastuksissa). Jossain vaiheessa löytyvä moottorisaha saa kuitenkin suupielet kääntymään pirulliseen irvistykseen vihollisten muuttuessa Sish Kebabiksi (ranskalaisilla perunoilla) pelaajan edessä. Moottorisaha ei kuitenkaan loppupeleissä ole käytännöllinen, vaikka sillä haluaisikin tunnelmoida vanhojen Doomien hengessä viholliset nimittäin saavat lähes poikkeuksetta yhden iskun perille ennen kebaboitumistaan (uusi verbi).
Vihollisia on kiitettävän paljon ja ne eroavat toisistaan erittäin paljon, mutta niiden käytössä olisi toivonut vähän enemmän sekoittamista. Pelissä nimittäin tylsistytetään pelaaja yhden tyyppiseen viholliseen ja sen jälkeen hypätään seuraavaan. Pieni sekoitus olisi lisännyt vaihtelevaisuutta yksinpeliin ja ehkä vähän vaikeusastettakin. Yksinpelin vaikeusaste on kuitenkin riittävä, sillä pelin läpäistyään vaikeimmalla tasolla saa vielä yhden asteen lisää.
Peli on lineaarista putkijuoksua parhaimmillaan (pahimmillaan), ja kuten kaikkia tämän lajityypin edustajia, myös Doom 3:a riivaa lyhytikäisyys. Yksinpelin rynnistää läpi noin 15 tunnissa, joka on kuitenkin suhteellisen kiitettävä aika tämän lajityypin pelille. Toisella kerralla peli on kuitenkin aivan samanlainen kuin ensimmäisellä ilman yllätysmomenttia vihollisten ilmestyessä.
Unipillereitä Livessä
Doom 3:ssa on myös Live-tuki neljälle henkilölle. Moninpelimuotoja ovat Deathmatch, Team Deathmatch, Tourney (1 vs 1 ja kaksi henkilöä seuraavat sivusta) ja Last Man (Standing). Pelikarttoja näille pelimuodoille on viisi. Moninpelin suurin ongelma on juuri tuo neljän henkilön rajoitus kartat ovat aivan liian isoja noin pienelle pelaajamäärälle ja pelit menevätkin toisten etsimiseksi. Toinen suuri ongelma on aseiden tasapainotus puolet aseista on täysin hyödyttömiä moninpelissä ja jos ei parempia aseita löydy, jää usein kaipaamaan sitä luovutusnappia, mistä jo aiemmin kirjoitin. Moninpelissä tempo ja hahmojen liike on myös paljon nopeampaa, kuin yksinpelissä ja co-opissa (tästä myöhemmin lisää), mikä saakin pelin ruudunpäivityksen yskähtelemään ikävästi ja vaikeuttaa tähtäämistä.
Jos kuitenkin on pelisarjan suuri fani ja pitää tämänkaltaisesta aivottomasta räiskeestä, edellä mainitut ongelmat pystyy ehkä antamaan anteeksi. Moninpelikartat ovat nimittäin erittäin hienoja ja äänet edustavat Livessäkin huippuluokkaa. Last Man -pelimuodossa saa kuitenkin silloin tällöin oivalliset räiskinnät aikaiseksi. Moninpeliä ei kuitenkaan jaksa loputtomasti, eikä se vedä millään tasolla vertoja muille Live FPS -peleille, eikä Doom 3:n yksinpelille.
Live-tuen pelastajaksi nousee vielä valitettavan harvinainen yhteistyö-pelimuoto. Co-oppia voi pelata ainoastaan System Linkillä ja Livessä jaetulta ruudulta se ei onnistu. Co-op on lähes samanlainen kuin yksinpelikin, ja se on oikeassa seurassa erittäin hauskaa viihdettä. Yhteistyötä ei kuitenkaan vaadita läheskään niin paljoa kuin esimerkiksi Splinter Cell: Chaos Theoryssä. Tämä on kuitenkin hyvä, sillä tutkimuskeskuksen pimeissä käytävissä järjellinen yhteistyö on melkein mahdotonta. Missä oot?!?! huudot ovat co-opin tavaramerkki.
Mutta vaikka co-op on pitkälti samanlainen, kuin yksinpeli, niin se jää silti kauas yksinpelin tunnelmasta. Ensimmäinen sudenkuoppa onkin pelikaveri, sillä toisen antaessa henkistä tukea katoaa suuri osa kauhumomentista, ja tämän päälle kun lisätään vielä se, että vaikeustasoa ei voi säätää, eikä co-opissa ole välianimaatioita, rapisee tunnelma aika pahasti.
Co-op on kuitenkin moninpelin parasta antia ja se jaksaa viihdyttää oman aikansa, eli noin yhden läpipeluukerran.
Kalsarien pesulalasku, eli loppusanat
Doom 3 on viihdyttävä peli. Se näyttää mihin Xbox kykenee ja asettaa riman korkeuden ainakin äänien toteutuksessa. Tarinallisesti ja genren uudistamisen suhteen pelissä ei kuitenkaan ole edes yritystä Doom 3 on pohjimmiltaan perinteinen räiskintäpeli, joka varmasti vetoaa alkuperäisten Doomien, Duke Nukemien ja Wolfenstein pelien ystäviin. Pelkkänä kauhupelinä se ei ehkä toimi, mutta tarjoaa silti muutamat hyvät säikähdykset ja painostavaa tunnelmaa (suosittelen pelattavaksi pimennetyssä asunnossa kuulokkeilla tai kotiteatterisysteemillä). Kunnollinen juoni olisi kuitenkin tehnyt paljon yksinpelille, mutta Id Softwaren ongelma onkin aina ollut kunnollisten käsikirjoitusten teko – pelin epäloogisuuksiin en edes halua tässä arvostelussa syventyä.
Pelkästään Live-peliksi en suosittele Doomia hankkimaan. Co-op tarjoaa lisämausteen peliin, mutta ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan riittävä syy Doom 3:n ostamiseen.