Olet 18-vuotias The Kid keskellä maailman siisteintä kaupunkia vuonna 1978. Ajotaitosi on jotain mistä monet vain haaveilevat. Olet aloitteleva keikkakuski rikollisille. Ruuti on kuumaa, renkaat ulvovat ja nopeusmittarin neula hipoo jatkuvasti huippulukemia. New Yorkin kadut ovat sinun taistelukenttäsi. Vain taivas on rajana.
Juoni uusimmassa Driverissä on terästä. Vaivalla koottu tarina sisältää omaperäisyyttä ja uskottavuutta. Reflectionsin tiimin panostus näkyy erityisesti juonen laajuudessa, se sijoittuu kahteen eri vuoteen. Pelin alussa kaahaillaan vuodessa 1978, kun taas pelin toinen osuus tapahtuu vuonna 2006 kaupungin ollessa sama. New York onkin muuttunut huomattavasti 25 vuoden aikana.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Ajaminen on aina ollut pelisarjan tärkein anti. Erilaisia ajoneuvoja on tälläkin kertaa peliin ahdettu yli 80 kappaletta. Hieno uudistus on ajoneuvojen kattava tuning-mahdollisuus. Autoista saa vihdoin persoonallisia ja tehokkaita. Harmillisesti vain kovaa vauhtia pääsee kokemaan todella harvoin – New Yorkin kadut ovat todella ruuhkaisia. Pienistä esteistä huolimatta ajotuntuma on todella toimiva. Takavetoiset jenkkiraudat näyttävät upeilta ja erilaisia sivuluisuja tulee pelin parissa nähtyä. Hallittavuus on hieno yhdistelmä arcadea ja haasteellisuutta, pieninä puutteina voidaan pitää käsijarrun erikoista toimintaa sekä hyppyjä. Käsijarrun voi vääntää päälle tai pois. On suuri kömmähdys, ettei sitä voi vetäistä vain tuntumaan ja päästää irti, näin sivuluisuista olisi tullut hallittuja. Nykyisellä toiminnalla käsijarrun kiskaiseminen johtaa vauhdin voimakkaaseen laskemiseen ja hallitsemattomaan liukuun. Hypyt taas tuntuvat turhan keveiltä. Kunnon rysähdykset puuttuvat täysin ja ajoneuvon hallittavuus ilmassa on täysin olematonta. Pienet mokat tuntuvat olevan viimeistelyn puutetta.
Viimeistely on unohdettu myös pelissä olevien moottoripyörien ohjauksesta. Se on yksinkertaisesti karmeaa. Erilaisten pyörien erot ovat lopulta hyvin pienet, mutta niitä välttelee kummallisen ohjaustuntuman takia. Jokin on pielessä, jos pieni painon muuttaminen taakse saa pyörän kippaamaan kuskin välittömästi päin katua. Myös moottoripyörien voimasuhteet ovat hämmästyttävät. Miten kevyellä prätkällä voi työntää isoa kuorma-autoa?
Rahaa ja rytinää
Tehtävät ovat samalla yksinkertaisia mutta monipuolisia. Yleensä tehtävänä on ajella autolla ympäri katuja jahdaten tiettyjä henkilötä, tai ajaa karkuun. Tehtävissä tulevat tutuiksi aseen käyttäminen, käveleminen sekä pelin hienot tapahtumapaikat.
Ampuminen on kopioitu suoraan GTA-sarjasta. Kohde lukitaan ja sitten vaan odotellaan luodin osumista kohteeseen. Helppoa, mutta samalla niin turhauttavaa. Onko liian vaikeaa kehittää toimivaa tähtäyssysteemiä?
Aseet toimivat uskollisesti ja ampuminen esimerkiksi auton ikkunasta toimii kohtuullisesti. Varsinkin pelin tehokkaammat aseet kuulostavat ja näyttävät hienoilta.
Käveleminen on ollut suuren muutoksen kohteena. Nyt TK kävelee ja suojautuu järkevästi. Suuri puute on edelleen toimivan juoksemisen puute sekä kaikenlainen hyppiminen ja kiipeily. Mikäli peli haluaa olla laadukas muutos Grand Theft Autosta olisi sen pystyttävä hoitamaan päähenkilön liikkuminen edes jotenkin esikuvansa mukaisesti. Parallel Linesissä kävely ei enää haittaa pelaajaa edellisten osien tapaan, mutta kävely ei vieläkään tarpeeksi helppoa tai realistista.
Bronx & Manhattan
New York on suunniteltu pelissä asiaankuuluvalla tarkkuudella. On hauskaa nähdä kaupunkien erot TK:n vankilassa vietettyjen vuosien jälkeen. Yksityiskohtia löytyy todella runsaasti ja niiden graafinen laatu on kiitettävä. Varsinkin pienet kujat ovat todellakin näkemisen arvoisia. Pelin flegmaattisia poliiseja paetessa ovat erilaiset pienet kadut kultaakin kalliimpia. Kaupunkien piirtoetäisyys on hieman keskiarvoa parempi. Ainoastaan taloihin sisäänpääsyä jää kaipaamaan.
Poliisin rooli pelissä on lopulta vähäinen. Konstaapelit ovat turhan kilttejä pelaajaa kohtaan ja heidän takaa-ajonsa ovat lähinnä huvittavia. Sinivuokkojen aggressiivisuus ja innokkuus ilmenee ainoastaan haulikoiden paukutteluna katujen varsilla. Helikopteri tuntuu olevan poliisin suurin ase kaahareita vastaan, senkin teho on vähintäänkin kyseenalainen. Vanhemman konstaapelin typerät letkautukset pari metriä pelaajan auton takana tuntuvat surkuhupaisilta.
Blondie or what?
Musiikki on hoidettu huolella ja viimeistellysti. 70-luvun legendat kuulostavat edelleen hyviltä. Jos pelaajaa ei miellytä pelin tarjoamat ääniraidat voi oman soittolistan lisätä peliin.
Muilta osin äänet ovat toimivat. Ääninäyttelijät hoitavat urakkansa huolella ja täsmällisesti. Mitään erityisiä suorituksia ei jää mieleen, mutta kokonaisuutena äänet ovat toimivat. Ajoneuvojen äänet ovat yksinkertaiset, mutta eivät onnistu ärsyttämään missään vaiheessa. Jenkkirautojen murina kuulostaa paikoitellen aidolta ja hienoltakin.
Koko pelin kesto rajoittuu alle pariinkymmeneen tuntiin. Lisäviihdettä saa useilla minipeleillä, joihin sisältyy runsaasti monipuolisia kilpa-ajoja sekä muuta mukavaa.
Tuomio
Kokonaisuutena Parallel Lines on harmittavan keskinkertainen. Erinomainen juoni tuntuu valuvan hukkaan todella typerin bugien hallitessa tunnelmaa. On tyrmistyttävää nähdä pelin päähahmon törmäävän näkymättömään seinään tai juuttuvan keskelle auton konepeltiä. Peli olisi vaatinut viimeistellympää toteutusta sekä vaikkapa verkkopeliä erottuakseen lukuisista ajamista ja toimintaa yhdistelevistä peleistä. Tekeleen parissa kokee hienoja hetkiä, mutta aivan liian harvoin.