Kuolema. Mitä ihmisen maanpäällisen taivalluksen viimeisistä hetkistä jäisikään ulkopuoliselle sivustaseuraajalle kerrottavaksi? Miten eri tavoin ihmisyksilö käsittelee oman, aina vain väistämättömämmältä näyttävän kuolemansa? Kuinka ylipäätänsä olla sinut ihmiselle sen kultaisimman, oman hengen, häviämisen kanssa? Mitä kuoleminen ylipäätänsä tarkoittaa? Muun muassa näiden kevyiden aatosten äärellä liikuskelee The Chinese Roomin seikkailupeli Everybody’s Gone to the Rapture. Pelistä voi olla montaa mieltä, mutta yhdestä asiasta jokainen pelaaja voi olla yhtä mieltä: se vaatii kärsivällisyyttä. Heti alkumetreillä pelaajan kannattaakin pitää silmät ja korvat avoinna, sillä pelimaailma sisältää erittäin suuren määrän audiovisuaalisia yksityiskohtia. Tulkoon valo!
Kyläraitin tietotoimisto
Pelin alkaessa maisemat ovat kohdillaan, Jessica Curryn upeat sävellykset hivelevät korvia ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Ensiaskeleiden jälkeen pelaaja kuitenkin alkaa kiinnittämään yhteen, varsin häiritsevään asiaan huomiota: missä ihmeessä kaikki ovat? Onkin aika ryhtyä etsimään kysymykseen vastausta, ja sitä haetaankin pala palalta noin seuraavat viisi-kuusi tuntia. Peli vie läpäisijänsä hassujen puhelimien ja karmeiden kaakeleiden aikakaudelle: 80-luvulle sijoittuva tekele jättää sentään karmean viiksimuodin parturien painajaisiin.
PlayStation 4:lle saatavilla olevan pelin genre on jakanut pelaajien mielipiteitä jo tovin, joidenkin pelaajien mielestä on ylipäätänsä häväistys kutsua julkaisua peliksi. Sony Computer Entertainmentin julkaisemaa tekelettä kuvaa ehkä parhaiten käsite kävelysimulaattori. Epälineaarisen tarinan purkautuminen alkaa maalaiskylän liepeillä sijaitsevan observatorion porteilta. Astronomi Katherine Collins on yhdessä miehensä Stephen Appletonin kanssa löytänyt jotain ennennäkemätöntä, joka melko pian kyläläisten kannalta paljastuu vähemmän miellyttäväksi löydöksi. Pienen maalaiskylä Yaughtonin mysteeriä lähdetään purkamaan erikoisten valoilmiöiden avulla, jotka tuovat jo luonnon kiertokulkuun siirtyneet henkilöt hetkellisesti pelaajan silmien eteen kertoen kyläläisten tarinan pala palalta. Muistitakaumat keskittyvät kertomaan yksittäisen ihmisen kohtaamista yleisistä eettisistä ongelmista ja kokemuksista maailmanlopun kynnyksellä. Kyllä, luvassa on myös traagisia parisuhdekiemuroita.
Everybody’s Gone to the Rapturea voisi pitää CryEnginellä pyörivänä radioteatterina. Kylän asukkaita ei käytännössä nähdä, joten kuuntelija muodostaa hahmoista kuvan ainoastaan näiden puheiden perusteella ─ eikä näyttelyistä toden totta jää aihetta minkäänlaiselle napinalle. Hahmojen keskustelut ja äänet ovat persoonallisia, ja mikä tärkeintä: aidontuntuisia ja uskottavia. Tarinan edetessä ei kohdalle osu äänitettä, jossa kulmat nousisivat ihmetyksestä tai immersio poksahtaisi palasiksi. The Chinese Room on jokaisen ääninäyttelyyn liittyvän hehkutuksensa ansainnut.
Maalaisidyllin sietämätön täydellisyys
Verta, suolenpätkiä ja tauotonta toimintaa janoaville lukijoille peli ei sovellu, eikä ole tarkoituskaan. Siinä missä toimintapelit muuttuvat yleensä lyhyenlaisen alkuesittelyn jälkeen aivottomaksi räiskyttelyksi, pysyy Rapture rakenteeltaan alusta loppuun täysin muuttumattomana. Pelaajan tehtävänä onkin läpi pelin ainoastaan etsiä pelimaailmaan ripoteltuja tiedonjyväsiä muodostaen oman kokonaisuutensa kylän tragediasta – tänään sankarihahmo ei tule pelastamaan päivää. Rapture haastaa pelaajaansa ajattelemaan ja pohtimaan erilaisia elämänvalintoihin ja lähimmäisenrakkauteen liittyviä asioita ja se onkin kuin luotu jokaiselle oman elämänsä keittiöfilosofille.
Toiminnan ja räiskinnän sijaan kiinalaisesta huoneesta ulos tullut tekele nojaa tunnelman luomiseen, erittäin yksityiskohtaiseen sekä uskottavaan maailmaan ja tarinan mukana elävään, ehkäpä yhteen vuoden onnistuneimpaan ääniraitaan. Heti alusta asti käy selväksi, että luvassa ei ole mitään disneymäisen kliseistä tarinaa onnellisella lopulla. Siitäkin huolimatta sitä huomaa vaipuneensa pykälän verran korkealentoisempiin pohdintoihin, kun läpi vihan, surun, uskonhorjumisen ja epätoivon kulkenut pastori pääsee henkiseen rauhaan edessä häämöttävän loppunsa kanssa ja antaa niin sanotusti virran viedä mukanaan. Kun edellä valotettuihin tapahtumiin yhdistää erittäin onnistuneen ääninäyttelyn, massiivisen orkesterimusiikin sekä CryEngine-pohjaiset valoefekteillä leikittelyt, on lopputulos mykistävä ja ajatuksia herättävä. Miinuspuolena todettakoon, että keskustelutakaumien valoleikittelyt vetävät pelin ruudunpäivityksen melkoiseen suohon – tosin, eipä kyseiset kyykkäilyt pelaajan kuuloaistiin vaikuta.
Everybody’s Gone to the Rapturessa jopa maailmanloppu on brittiläinen. Yaughtonin idyllisiin maalaismaisemiin tallustelemaan vievä peli ei sisällä ruumiita, mutantteja, ansoja, aseita, vaan kaikki irtaimisto on teeastiastoja myöten juuri niillä sijoillaan mihin ne on jätetty. Kylän taloissa pyöriessä tulee myös kiinnitettyä maailmaan upotettujen yksityiskohtien määrään ja niiden hahmojen persoonallisuuteen liittämistä. Peli ei suoranaisesti kerro pelaajalle tyhjäksi jääneen talon omistajaa, mutta esimerkiksi puutarhakeinun eteen niille sijoille jääneet kiikarit ja lintukirja tarjoavat tarkkakorvaiselle mahdollisuuden asioiden oivaltamiseen. Peli onkin parhaimmillaan silloin, kun palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen ja ymmärtää jonkin pari tuntia sitten täysin turhalta tuntuneen pienen vihjeen suuren merkityksen.
Maalaisidyllin sietämätön epätäydellisyys
Pelialue sisältää viisi kyläympäristöön sijoittuvaa avointa aluetta, jotka yhdistyvät toisiinsa kapeiden kulkureittien avulla. Jokaisella alueella keskitytään yhden päähenkilön tarinaan siinä sivussa pienempiä tarinoita kertoen. Kaltaiselleni pakkotutkijalle avoimet pelialueet koituivat pienenlaiseksi painajaiseksi. Myös pelialueen arvaamattomuus turhauttaa, sillä peli ei anna pelaajalle minkäänlaista visuaalista merkkiä lukituista tai avoinna olevista ovista – jokaisen portin ja oven avautuminen on kokeiltava erikseen. Valitettavasti enemmistö ovista pysyy kokeilemisen jälkeenkin kiinni ja tutkiminen käy jopa kaltaiselleni hitaista peleistä pitävälle turhauttavaksi viimeistään silloin, kun alueen toisella laidalla kutsuvasti siintänyt rakennus paljastuukin täysin lukituksi. Vaikka pelissä onkin mahdollista kiihdyttää hahmon vauhtia hieman ripeämmäksi laahustamiseksi, olisi tutkiminen ollut huomattavasti mielekkäämpää hieman ripeämmällä tallustamisella. Hahmon tuskastuttava laahustaminen kasvaa lopulta pienestä ärsytyksestä pelin suurimmaksi miinukseksi, loppuminuuteilla pelaaja saattaa huomata jo puristavansa ohjainta tavallista pidempään tiukka ilme kasvoillaan ajatellen: ”Voisitko. Kävellä. Kovempaa”. Kaikessa korniudessaan Rapturen heikoimmaksi lenkiksi muodostuukin lopulta sen yksi ainoista peliin viittaavista ominaisuuksista, eli hahmon ohjaaminen.
Hitaan etenemisen lisäksi Everybody’s Gone to the Rapture kärsi, no, pelittömyydestään. Siinä missä esimerkiksi ”kävelypelien” klassikko The Stanley Parable nappaa pelaajansa tiukasti mukaan pienten pulmanratkontojen ja interaktiivisuuksien avulla, pitää Rapture pelaajan tiukasti katselijan roolissa tehden kokemuksesta etäisen. Lukittuihin oviin ei ole mahdollista löytää avaimia ja peli jää muutenkin hyvin staattiseksi kävelyksi ulkoilmanäyttelyssä äänitallenteineen. Pelissä ei voi epäonnistua, eikä onnistua. Loppuen lopuksi pelaajan tehtävänä on toimia ainoastaan kävelevänä kamerana interaktiivisessa elokuvassa – pelkkä mihinkään kykenemätön ihmettely käy pidemmissä pelihetkissä valitettavan puuduttavaksi. Mikäli Yaughtonin maisemat tutkii ensimmäisellä pelikerralla läpikotaisin, ei peli juurikaan anna syytä uudelleenpeluulle. 20 euron ostosta tehdessään onkin hyvä asennoitua heti alkuun kertakäyttöiseen kokemukseen.
Everybody’s Gone to the Rapture on monestakin syystä ristiriitainen tapaus. Moni varmasti teilaa tekeleen tekotaiteellisena huttuna, josta pelinä puhuminen on vähintäänkin loukkaus maailman pelaajia kohtaan. Pitipä pelistä tai ei, on se pirteä valopallo pelimaailman kartalla – juuri vastaavanlaisia ravistelevia julkaisuja pelaajat sekä ala yleisesti kaipaavat.