Oletko koskaan havahtunut jostain täysin oudosta paikasta, vailla minkäänlaista havaintoa sijainnistasi? Moni varmasti on, mutta entäpä jos kuvioon lisätään yksi kappale ruumiita ja verinen veitsi käteen? Näin problemaattisesta tilanteesta starttaa Fahrenheitin päähenkilön Lucas Kanen tuskainen taival, eikä tulevaisuus vaikuta paljoakaan valoisammalta.
Lopun alku
Fahrenheit edustaa seikkailupelien valitettavan harvalukuista genreä, muutamilla piristävillä uudistuksilla maustettuna. Tämä Quantic Dreamsin kehittämä ja Atarin julkaisema peli on hyvin elokuvamainen aina alkuteksteistä ja presentaatiosta lähtien. Pelissä hyödynnetään erilaisia kuvakulmia ja televisiosarjasta 24 tuttua jaetun ruudun tekniikkaa – joka toimiikin todella loistavasti ja luo tiukkoihin tilanteisiin mukavasti extra-potkua.
Pelaajan ensituttavuuden, Lucas Kanen, lisäksi Fahrenheitissa pääsee ohjaamaan kaikkia pelin päähenkilöitä. Onkin varsin mielenkiintoista kontrolloida sekä tapausta tutkivia etsiviä että itse tutkinnan kohdetta. Ratkaisu toimii varsinkin tarinankerronnan ja hiljalleen kiristyvän tunnelman kannalta oivallisesti. Myös ajallisesti tarinassa liikutaan monissa kohdissa menneisyyteen, ja eletään uudestaan päähenkilöiden lapsuusajan kokemuksia. Useissa kohdissa pelaaja pääsee lisäksi valitsemaan minkä hahmon tarinaa seuraavaksi lähtee pelaamaan.
Aika kortilla
Pelihahmon liikkeitä kontrolloidaan normaalitilanteissa vasemman tatin avulla. Kun pelaajan eteen tulee erilaisia toimenpiteitä mahdollistavia kohteita, valitaan haluttu toiminto oikean tatin avulla sopivaan suuntaan ohjaamalla. Muutoin oikea tatti pyörittää kameraa. Tavallisen seikkailupelin kaavan rikkovat erinomaisesti rytmitetyt toimintakohtaukset, joissa testataan pelaajan reaktiokykyä ja sorminäppäryyttä. Kohtauksien onnistunut läpivienti edellyttää tattien oikea-aikaista sohimista ruudulle ilmaantuvien symbolien suuntaan, vaihtoehtoisesti voimaa vaativat kohtaukset hoidellaan painelemalla liiipasimia vuorotellen. Niin toimintakohtausten, kuin pelin vaikeustaso yleensäkin on viilattu todella onnistuneesti. Kertaakaan koko seikkailun aikana ei vastaan tullut turhauttavan pitkiä tai vaikeita osioita. Ja vaikka jotain kohtaa joutuisikin yrittämään uudestaan, pitävät oikein sijoitellut automaattiset tallennuspisteet huolen siitä, että kovin kauas taaksepäin ei joudu palaamaan.
Normaalien pelitilanteiden ja toimintakohtausten lisäksi pelistä löytyy muutamia hiiviskelyosuuksia, jotka ovat mielestäni pelin heikoin lenkki. Osaltaan tähän vaikuttaa toisinaan hyvinkin problemaattiset kamerakulmat. Mutta kuten aiemmin mainitsin, ne toisaalta ylläpitävät pelin elokuvamaista fiilistä. Kaikkea ei voi ilmeisesti saada.
Keskustelutilanteet hoidetaan Fahrenheitin maailmassa oikean tatin avulla, valitsemalla jokin ruudun ylälaitaan ilmaantuvista avainsanoista. Aika on kuitenkin kortilla, eli vastauksia ei voi miettiä loputtomiin – samoin kaikkia vastauksia ei voi valita. Tällä ominaisuudella eliminoidaan monille seikkailu/roolipeleille tyypillinen dialogimalli, jossa voi huoletta klikkailla jokaisen vaihtoehdon läpi, kunnes se oikea löytyy.
Harhaisia visioita
Pelin synkät tapahtumat rasittavat ymmärrettävästi pelihahmon herkkää mieltä. Jos mielen tasapaino järkkyy liikaa, on edessä pelin loppu. Pelaajan onkin muistettava huolehtia hahmojen henkisestä hyvinvoinnista pelin tarinan edetessä. Kuten elämässä yleensäkin, tyytyväiseen mieleen vaikuttavat muun muassa pienet perusasiat – eli positiiviset uutiset, riittävä määrä ruokaa ja juomaa sekä sopivasti vastakkaisen sukupuolen kanssa hääräämistä.
Visuaalisesti peli on muuten normaalitasoa, mutta hahmojen mallinnus on huomattavasti tavanomaista parempaa, osin jopa erinomaista tasoa. Mieleenpainuvimpia kohtauksia olivat muun muassa lumisotaa käyvät lapset ja jäällä tanssahtelevat luistelijat, joissa tietokoneen hallinnoimat hahmot liikkuvat uskomattoman aidon oloisesti. Toinen kunniamaininta täytyy myöntää Lucaksen psyykettä raastaville visioille, jotka harhaisuudessaan ovat kuin suoraan Killin sunnuntai-yön painajaisista. Pelin äänimaisema tukee mainiosti elokuvamaista toteutusmallia tunnelmaa luovilla ja tilannekohtaisesti muuttuvilla sävelmillä.
Lopullinen tuomio
Peli vai interaktiivinen elokuva? Tätä kysymystä jäin pohtimaan Fahrenheitin lopputekstien rullatessa ruudullani. Peliin on onnistuttu upottamaan paljon valinnanvaraa, mutta taustalla tarina kuitenkin etenee kohti suunniteltua päämäärää. Vaikka pohjimmiltaan pelin maailma onkin rajoittunut, pitää loistava tarinankerronta yhdistettynä sopivasti matkan varrelle sijoiteltuihin toimintakohtauksiin huolen siitä että normaalipelaajaa tilanne ei häiritse lainkaan. Pelin joustavan etenemisen voi tulkita toki niinkin, että peli on konkareille liian helppo – jolloin se tulee pelattua turhankin nopeasti alusta loppuun.
Kertakäyttöisestä luonteestaan huolimatta Fahrenheit on elämys, jota kenelläkään seikkailupelien ystävällä ei ole varaa jättää kokematta.